7 kysymystä TikTokiin liittyvistä huolista

Vastasin erään toimittajan haastattelupyyntöön TikTokista. Juttu on julkaistu tänään useissa Hilla Groupin sanomalehdissä kuten esim. Keskipohjanmaassa.

Julkaisen alla haastattelun kysymykset ja vastaukset. Aihe liittyy tällä viikolla vietettävään koulujen ja uutismedian uutisten viikkoon. Pyrin ottamaan nuoret huomioon vastauksissani.

Avaan näin, miten tällaiset uutisjutut syntyvät. Yleensä lukijat näkevät vain lopullisen jutun – eivät taustalla olevaa asian laajempaa käsittelyä. Toimittaja voi esimerkiksi pyrkiä poimimaan lukijoita kiinnostavat seikat sekä liittää ne osaksi muista lähteistä koostamaansa juttua.

1. Tiktok tunnetaan etenkin koukuttavuudestaan. Miksi se on niin koukuttava?

Netin ja somen koukuttavuus on tuttu ilmiö jo 2000-luvun alusta lähtien ja sitä aiemminkin. Aivotutkimuksesta tiedetään, että taustalla on aivojen taipumus luoda riippuvuus asioihin, jotka tuottavat helposti mielihyvää. 

TikTok on tehty koukuttamaan, jotta käyttäjät viipyisivät palvelussa mahdollisimman pitkään. Kyse ei niinkään ole erikoisen hyvästä suosittelualgoritmista, sillä TikTokin For You -algoritmi on hyvin samankaltainen kuin muissakin somepalveluissa – ehkä vain kapeammin harvoihin aiheisiin keskittyvä.

TikTokin koukuttavuus perustuu sen kykyyn tuottaa loputtomasti kiinnostavia ärsykkeitä ja palkintoja: pienellä peukalon liikkeellä saa aina uuden videon nähtäväksi. Tällaiseen mielihyvän kierteeseen syntyy pian tunneside, johon käyttäjä saattaa ehkä aluksi paeta tylsiä hetkiä, mutta lopulta kyse voi olla voimakkaasta riippuvuudesta.

2. Miksi se koukuttavuus ei ole vain kiva ja hyvä asia?

Koukuttavuudella on kahden tyyppisiä haittavaikutuksia. Ensinnäkin aivoilla on taipumus luoda rutiineja tiettyjen asioiden tekemiseen. Jos totumme samaan kiinnostavia sisältöjä etupäässä TikTokin (ja muiden somepalvelujen) kautta, se saattaa korvata tiedonhaun ja oppimisen kannalta hyödyllisempiä keinoja saada laadukasta tietoa. Netin ja somen käytön lisääntyminen on näkynyt jo pitkään lukemisen vähenemisenä ja sitä kautta suomalaisnuorten lukutaidon heikentymisenä, mikä tulee esille esimerkiksi PISA-tutkimuksissa.

TikTokin kohdalla nähdään, että se on muuttanut lasten ja nuorten suosimia uutislähteitä ja sitä kautta uutismaisemaa eli sitä, millaisia sisältöjä he saavat ajankohtaisista asioista. Eilen uutisoitiin Uutismedian liiton teettämän kyselyn tulos, jossa TikTok oli jo 49 %:ille 13-18-vuotiaista tärkein uutiskanava.  

Näin TikTok on korvaamassa perinteisempiä uutiskanavia. Tuloksena nuoret seuraavat vähemmän Journalistin ohjeisiin sitoutuneiden tiedotusvälineiden ja ammattitoimittajien tekemiä uutisia, sillä heitä TikTokissa on vain vähän.

Toiseksi koukuttavuus voi johtaa ylettömän suureen ruutuaikaan ja riippuvuuteen. Jos nuori on puhelimella esimerkiksi 6-10 tuntia päivässä, ei vuorokauteen enää juuri mahdu koulupäivän jälkeen hyvinvointia tukevia asioita kuten harrastuksia, liikuntaa, ulkoilua tai edes yhteistä aikaa kavereiden ja perheen kanssa. Tästä lisää esim. aiemmassa blogikirjoituksessani.

Itse asiassa nuoret (67 %) haluaisivat viettää enemmän aikaa kavereiden kanssa ilman sosiaalista mediaa – tämä käy ilmi Unelmien some -kyselystä v. 2021. Silti 82 % odotti, että nuoret käyttävät enemmän aikaa somessa viiden vuoden päästä. Edellä linkittämässäni blogijutussa on tilastoja, joista käy ilmi nuorten yhä kasvava ruutuaika. Mielestäni on tärkeää huomata, että someen käytetyn ajan kasvu ei ole nuorten oma toive, vaan se näyttää johtuvan nimenomaan sovellusten koukuttavuudesta – ja siinä TikTok on pahimmasta päästä. 

Pahimmillaan koukuttavuus voi johtaa ns. ongelmalliseen somen käyttöön ja vakavaan riippuvuuteen. Siitä on kyse silloin, kun somen käyttö haittaa muuta elämää. Tavallisimmin tähän liittyy vähentynyt yöuni, joka aiheuttaa väsymistä opinnoissa/töissä. Edellä blogijutussa on kouluterveyskyselyn ja parin muun tutkimuksen tuloksia tähän liittyen. Ongelmalliseen somen käyttöön on tutkimuksissa liitetty mm. päänsärky, niska- ja hartiavaivat, alavireisyys, hermostuneisuus, ärtyneisyys, useiden terveysongelmien kertyminen, fyysinen passiivisuus, yksinäisyys, alhainen arvio omasta terveydestä, aamuinen väsymys ja lyhyet yöunet.

Someriippuvuudesta lisää myös esim. Pelituen sivustolla.

3. Mitä riskejä Tiktokin käyttöön liittyy? Tietoturva, disinformaation leviäminen, se koukuttavuus, Kiina-näkökulma…

Monissa selvityksissä on todettu, että TikTokissa on runsaasti virheellistä tietoa eli mis- ja disinformaatiota. Esimerkiksi vuonna 2022 tehdyssä selvityksessä TikTokissa todettiin olevan vääriä ja harhaanjohtavia väitteitä, kun palvelussa haettiin sisältöjä, jotka liittyivät mm. Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalitulokseen, koronavirukseen, Ukrainaan ja ilmaston lämpenemiseen. 

Disinformaation aiheet vaihtuvat ajankohtaisten uutistapahtumien mukaan. Olipa kyseessä mikä tahansa maailman konflikti voi odottaa, että TikTokissa levitetään pian siihen liittyvää väärää tietoa sekä suoranaista propagandaa. Esimerkkejä on vaikkapa venäläisistä Wagner-joukoista sekä Israelin ja Hamasin välisestä konfliktista.

Viime vuonna tehdyssä selvityksessä puolestaan havaittiin, että TikTokissa leviää väärää tietoa jopa aivan arkipäiväisistä tuotemerkeistä. Analysoiduista 520 videosta 14 %:issa havaittiin vääriä tai harhaanjohtavia väitteitä. 

Suomen presidentinvaaleissa TikTokissa on nähty esimerkiksi harhaanjohtavasti leikattuja ja yhdisteltyjä videoklippejä vaalitenteistä sekä pilailu- tai ehkä pikemminkin pilkkaamistarkoituksessa tehtyjä deepfake-kokeiluja. Esimerkiksi Faktabaari opastaa lähdekriittisyyteen TikTokissa vaalien aikana.

Oma lukunsa on TikTokin tietoturvahuolet. Käytännössä sovellus on tehty niin, että se pyrkii saamaan käyttäjän laitteesta kaiken sen tiedon, mitä käyttäjä sallii ja mitä käyttöjärjestelmä ei teknisesti estä. Vaikka TikTok on pyrkinyt kiistämään tietojen päätymisen Kiinaan, sen omillakin sivuilla sanotaan, että tietoja voidaan ”etäkäyttää” Kiinasta. Lisää näistä tässä blogijutussani.

Kiinalaisomistusta pidetään riskinä pääasiassa siksi, että kyseessä on autoritäärinen maa, jossa perus- ja ihmisoikeuksia (joihin myös yksityiselämän suoja kuuluu) ei suojata lainsäädännössä samaan tapaan kuin Suomessa tai EU:ssa, sekä siksi, että Kiina saattaisi jossain tilanteessa käyttää tietoja hyväkseen omissa pyrkimyksissään. Nuorenkin kannattaa miettiä, mitä tietoja haluaa millekin taholle itsestään luovuttaa, jos tulevaisuudessa siintää haave työpaikasta esimerkiksi poliisissa, puolustusvoimissa, ministeriöissä tai politiikan parissa.

4. Miten nuori voi käyttää Tiktokia mahdollisimman turvallisesti – vai onko sen turvallinen käyttö edes mahdollista?

TikTokin käyttöön on kaksi suhteellisen turvallista tapaa:

A) Nettiselaimella

• Ilman kirjautumista
• Älä anna mitään suostumuksia, joita TikTok pyrkii kysymään
• Tyhjennä selaimen eväste- ja muu muisti käytön jälkeen
• Näin tehtynä TikTok ei juurikaan pysty profiloimaan sinua ja sen algoritmi toimii ns. puhtaasti ilman käyttäjädataan perustuvaa suosittelua.
• Huomaa, että selaintunnisteiden avulla TikTok pystyy yhdistämään ei-kirjautuneen käyttäjän TikTok-käyttäjätunnukseen, jos TikTokia on aiemmin käytetty samalla selaimella kirjautuneena. Tällöin ei-kirjautuneena ei ole suojassa TikTokin profiloinnilta.

tai

B) Erillisellä kännykällä

• Älä yhdistä kirjautumista muihin somepalveluihin, vaan kirjaudu suoraan sähköpostiosoitteella tai puhelinnumerolla (huomaa, että nekin tosin ovat tunnistetietoja, joilla TikTok hakee sinusta lisätietoa muista lähteistä).
• Älä anna TikTokille mitään tarpeettomia käyttölupia – älä varsinkaan yhteystietoja.
• Älä tallenna samaan puhelimeen muiden ihmisten yhteystietoja tai muita henkilötietoja.
• Älä tallenna samaan laitteeseen myöskään muita tärkeitä tai salaisia tietoja/tiedostoja.
• Älä käytä samaa puhelinta mihinkään muihin työasioihin.
• Älä asenna puhelimeen muita sovelluksia, joiden kautta laitteelle voisi tallentua edellä mainittuja tietoja, jotka voisivat siten edelleen välittyä TikTokille.
• Älä lisää laitteelle muita käyttäjätunnuksia.
• Älä kirjaudu laitteella verkkoihin, joissa on salassa pidettäviä tietoja saatavilla sillä tunnuksella, jolla verkkoon kirjaudutaan.
• Kun TikTokia käytetään kirjautuneena, sovellus kerää käyttäjästä dataa kuten edellä on kuvattu ja algoritmi alkaa suositella sisältöjä sen mukaisesti.

5. Kuinka todennäköisenä pidät, että Tiktok kielletään tai sen käyttöä rajoitetaan jotenkin EU:ssa (ja USA:ssa) tuon Kiina-yhteyden ja tietoturvakysymysten vuoksi?

EU:n yleinen tietosuoja-asetus (GDPR) sekä digipalveluita koskevat asetukset (mm. DSA) antavat mahdollisuuksia puuttua nettijättien kuten TikTokin toimintaan, jos sen nähdään olevan jonkin lain vastainen. Tietosuojan osalta mekanismit ovat samankaltaisia kuin miten aiemmin on puututtu esimerkiksi Metan toimintaan: yhtiölle voidaan antaa sakkoja, huomautuksia ja määräyksiä saattaa henkilötietojen käsittely sääntelyn mukaiseksi.

TikTok on jo jäänyt kiinni tietosuojarikkeistä. Se sai viime vuonna 345 miljoonan euron sakot lasten henkilötietojen käsittelyn rikkomuksista. 

Suomen tietosuojavaltuutetun ja Euroopan tietosuojaneuvoston puheenjohtajan Anu Taluksen mukaan TikTokin muuta henkilötietojen käsittelyä tutkitaan parhaillaan.

Vaikka TikTok nyt onkin EU:n tietosuojaviranomaisten tutkinnassa, ei ole todennäköistä, että koko palvelu kiellettäisiin. Kielto voisi tulla kyseeseen vasta muiden toimenpiteiden jälkeen, jos TikTok ei tekisi viranomaisten vaatimia parannuksia tietosuojaan. Tähän menisi parhaassakin tapauksessa useita vuosia.

6. Jos olisit itse 10-17-vuotias nuori, käyttäisitkö Tiktokia? Entä antaisitko tuon ikäisen lapsesi käyttää?

En suosittele TikTokin käyttöä minkään ikäisille johtuen sen koukuttavuudesta, disinformaatiosta, alaikäisille muutenkin sopimattomasta sisällöstä sekä tietosuojaongelmista, jotka eivät koske vain käyttäjää itseään, vaan myös kännykkään tallennettuja muiden ihmisten tietoja. Osoittaa kypsyyttä asettaa edelle oma hyvinvointi sekä oma ja muiden tietosuoja. 

Vanhempana en anna alle 13-vuotiaiden käyttää TikTokia. Sitä vanhemmat omat lapseni ovat tehneet itse päätöksen olla asentamatta TikTokia. Nuorten kuulee usein kommentoivan asiasta esimerkiksi niin, että ”TikTok on syöpä” ja että ”TikTok pilaa jonnet”, millä viitataan nuorempiin lapsiin.

7. Miten Tiktokissa voi tietää, mikä siellä kerrottu on totta ja mikä ei?

Olipa kyse mistä tahansa netti- tai somesisällöstä, kannattaa aina miettiä, voiko sisältöön luottaa – eli arvioida se kriittisesti. Nämä kolme faktantarkistajien kysymystä auttavat jo pitkälle:

1) KUKA sisällön on julkaissut? Jos julkaisija ei esiinny omalla nimellään, se voi viitata siihen, ettei hän halua joutua vastuuseen julkaisuistaan. Toisaalta jos tekijä tiedetään, voi yrittää selvittää, onko hän alan asiantuntija, ja onko hänellä jotain erityisiä tavoitteita toiminnassaan.

2)  MITÄ TODISTEITA väitteiden tueksi on esitetty? Omilta kouluajoilta ehkä tärkein oppi äidinkielen opettajalta oli toteamus, että ilman perusteita väite on tyhjä. Perusteettomiin eli ilman lähteitä tai muita todisteita oleviin väitteisiin ei kannata uskoa tai tuhlata aikaansa.

3) MITÄ MUUT lähteet sanovat asiasta? Kannattaa hakea tietoa luotettavista lähteistä kuten tutkimuslaitoksilta, tutkijoilta ja vaikkapa Wikipediasta, jossa artikkeleiden lähdeluettelot auttavat eteenpäin. Näin saa paremman ja monipuolisemman kuvan asiasta. Jos somessa kerrottu eroaa selvästi muiden lähteiden kertomasta, se ei todennäköisesti ole totta, vaan disinformaatiota.

Uutisten seurannassa on viisainta seurata sellaisia kanavia ja lähteitä, joiden voi odotusarvoisesti olevan luotettavia. Tällä tarkoitan JSN:n Journalistin ohjeisiin sitoutuneita tiedotusvälineitä. Tämä on itse asiassa helpoin keino välttää disinformaatiota ja saada pääasiassa luotettavia uutisia.

Journalistin ohjeet ovat toimittajien eettinen säännöstö, joka antaa myös lukijalle tietyn takuun uutisen laadusta. Niihin kuuluu myös lukijan oikeus pyytää oikaisua, jos tiedotusväline on julkaissut suoranaisen virheen. Edelleen jos tiedotusväline ei korjaa virhettä perustellusta oikaisusta huolimatta, lukija voi kannella Julkisen sanan neuvostoon. Olin itse edelliset kolme vuotta JSN:ssa yleisön edustajana käsittelemässä kanteluita. Kantelut tutkitaan huolellisesti, jonka jälkeen niistä tehdään päätös Journalistin ohjeiden perusteella. 

TikTok, nuoret ja vaalit – uutismaisema disinformaation varassa?

Jos joskus on kissa nostettu pöydälle, niin näin teki Katri Makkonen kolumnissaan HS:ssa viime vuoden viimeisenä päivänä: Tiktok vie ja media vikisee. 

Makkosen keskeinen havainto tiivistyy siihen, että nuorten suosimassa TikTokissa perinteisen median toimijat loistavat poissaolollaan paria poikkeusta lukuunottamatta.

Syyt TikTokista poissa pysymiseen tiedetään jo. Parhaiten ne on viime päivinä tiivistänyt Katleena Kortesuo kirjoituksessaan, jossa hän nostaa varsinkin TikTokin kiinalaisomistuksen tikunnokkaan. Lisäys 9.1.: Tänään puolestaan Suojelupoliisi varoitti TikTokin käytöstä siksi, että sovelluksen kautta tietoja voi päätyä Kiinan tiedusteluviranomaisille.

Olen itsekin ollut ahkera varoittelemaan palvelun riskeistä sen tietosuojaongelmien (katso seuraava kirjoitus), koukuttavuuden ja disinformaation takia. En edelleenkään suosittele TikTokiin liittymistä (joitain poikkeuksia lukuunottamatta, joista jäljessä lisää), ja soisin mielelläni EU:n tietosuojaviranomaisten kieltävän sen EU-alueella. TikTok sai viime syksynä 345 miljoonan euron sakot lasten tietosuojaan liittyvistä rikkomuksista. Henkilötietojen päätyminen Kiinaan pitäisi olla palvelun täyskieltoon täysin riittävä syy, vaikka yhtiö itse siirrot kiistäisikin. Lisää TikTokin kiellosta esim. Ylen jutussa.

Samalla TikTokin käyttöön/käyttämättömyyteen liittyy viheliäinen ongelma: jos luotettavat tiedotusvälineet ja muut vastuulliset toimijat pysyvät poissa TikTokista, sen nuoret käyttäjät jäävät pitkälti epäluotettavien julkaisijoiden jakaman sisällön varaan.

TikTokin käyttäjien uutismaisema eriytyy muista

Vuosittainen Uutismedia verkossa -tutkimus tarjoaa kiinnostavia havaintoja siitä, miten uutisia seurataan eri somepalveluissa. Tuoreimman Suomen maaraportin mukaan sosiaalinen media oli pääasiallinen uutislähde jo 34 %:illa 18-24-vuotiaista. He myös menivät varsinaisille uutissivustoille useammin somen kautta kuin suoraan – eli käytännössä muiden somen käyttäjien jakamien linkkien välityksellä. Nämä kaksi seikkaa erottaa 18-24-vuotiaiden uutisseurannan heitä vanhemmista ikäryhmistä, joille some ei ole läheskään yhtä merkittävässä roolissa.

Siinä missä tiedotusvälineiden omat sometunnukset sekä toimittajien henkilökohtaiset profiilit ovat merkittäviä uutisten jakajia Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa, TikTokissa tilanne on tyystin erilainen. TikTokissa uutisten seuraaminen keskittyy muista somepalveluista poiketen tavallisten ihmisten tekemiin sisältöihin. 

Niin kauaa kuin tiedotusvälineet eivät ota TikTokia aktiivisempaan käyttöön, ei asia voi muutoin ollakaan. Journalistin ohjeisiin sitoutuneiden uutisbrändien puutteen jättämä aukko täyttyy minkä tahansa tahon tuottamalla sisällöllä, joka vain päättää käyttää tilanteen hyväkseen.

YouTubessa uutisten seuranta ei myöskään ole yhtä sitoutunut perinteisiin uutismedioihin kuin Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Siellä aukkoa ei ole täyttänyt tavallisten käyttäjien sisällöt, vaan ns. vaihtoehtoiset mediat ja toimittajat.

Instagramissa uutisten seurannassa puolestaan korostuu somevaikuttajien tuottamat sisällöt. 

TikTok, YouTube ja Instagram korostuvat nuorten sekä nuorten aikuisten sosiaalisen median käytössä. Kehityksen suunnan voi summata niin, että nuorten uutismaisemaa hallitsevat yhä enemmän muut kuin perinteiset uutismediat. Ne eivät ole sitoutuneet Journalistin ohjeiden periaatteisiin, mikä merkitsee sekä vähemmän luotettavia että osin täysin virheellisiä tai valheellisia uutisia eli disinformaatiota.

Nuorten uutismaisemaan tulee yhä voimakkaammin tavallisten käyttäjien – tai pitäisikö sanoa epämääräisten sometunnusten? – ja somevaikuttajien tarjoamat sisällöt. Vähemmässä määrin myös vaihtoehtomedian toimijoiden artikkelit ja videot, jotka voivat ulkoisesti muistuttaa perinteisiä uutisia. Jälkimmäisestä – eli suomalaisen vastamediakentän tilanteesta – ehkä toisella kertaa lisää. 

TikTok on tehokkain disinformaation levittäjä

EU on määritellyt kuusi portinvartijayritystä, joihin kohdistuu EU-sääntelyssä suurimmat velvollisuudet mm. sisältöjen moderoinnille. TikTokia ylläpitävä ByteDance on yksi niistä – yhdessä Alphabetin (Google ja YouTube), Metan (Facebook), Applen, Microsoftin ja Amazonin kanssa. 

Yhtenä vastauksena EU:n vaatimuksille TikTok on mukana myös disinformaatiota koskevissa käytännesäännöissä. Osoittaakseen noudattavansa niitä TikTok oli viime vuonna mukana tilaamassa tutkimusta, jossa selvitettiin mis- ja disinformaation löydettävyyttä ja näkyvyyttä TikTokissa sekä Facebookissa, Instagramissa, LinkedInissä, Twitterissä ja YouTubessa.

TrustLab-tutkimusyhtiön tekemän selvityksen PDF-raportti on luettavissa tästä. Aineisto kerättiin Puolassa, Slovakiassa ja Espanjassa 2023.

Selvityksen tulokset tiivistettynä:

• Twitterissä/X:ssä disinformaatiota sisältävien julkaisujen löydettävyys oli suurin. Siellä oli myös suhteellisesti eniten disinformaation levittäjiä. Facebook pärjäsi näissä suhteissa toiseksi huonoiten.
• TikTokissa ja YouTubessa mis- ja disinformaatio sai käyttäjät osallistumaan määrällisesti eniten.  

Tutkimuksessa osallistumista mitattiin osallistumisasteena (engagement ratio), jossa huomioitiin reaktiot (esim. tykkäykset), kommentit ja jaot. Absoluuttisessa osallistumisten määrässä TikTok oli suorastaan ylivoimainen muihin verrattuna – niin mis-/disinformaation kuin muidenkin sisältöjen kohdalla.

Huomaa, että yllä olevassa kuvassa reaktiomäärät ovat logaritmiasteikolla eli erot ovat sitä moninkertaisempia, mitä korkeampia pylväät ovat. Alla olevassa kuvassa näkyy tarkat lukemat.

Käytännössä korkea osallistumisaste tarkoittaa samalla suurempaa näkyvyyttä, sillä somepalvelujen algoritmit lisäävät niiden sisältöjen näkyvyyttä, joihin reagoidaan eniten.

Yllä olevista lukemista voidaan laskea, että TikTok oli osallistumisasteen perusteella mis- ja disinformaation levittämisessä noin…

• 1,3 x tehokkaampi kuin YouTube
• 13 x tehokkaampi kuin Facebook
• 20 x tehokkaampi kuin Twitter/X
• 65 x tehokkaampi kuin Instagram
• 250 x tehokkaampi kuin LinkedIn

TikTok on erittäin koukuttava 

Somepalvelujen kaikenlaisten julkaisujen keskimääräinen osallistumisaste kuvaa palvelun ”tehokkuutta” saada käyttäjiltä huomiota. Tällaista kykyä käyttäjien aktivoimiseen voidaan pitää myös koukuttavuuden mittarina. TikTokin algoritmista on kuultu usein sanottavan, että se on muita somepalveluja tehokkaampi – millä viitataan nähdäkseni juuri tähän.

Kun katsotaan edellä olevan kuvan keskimmäistä saraketta eli ei-disinformaatiosisältöjen osallistumisastetta, niin TikTokin voidaan todeta olevan noin…

• 30 x koukuttavampi kuin YouTube
• 200 x koukuttavampi kuin Facebook
• 620 x koukuttavampi kuin Instagram
• 850 x koukuttavampi kuin Twitter
• 3900 x koukuttavampi kuin LinkedIn

TikTokin koukuttavuus näkyy toki muissakin tilastoissa. Tavallisin tapa mitata somepalvelujen sitouttamis- tai ”pitokykyä” on katsoa, kuinka suuri osuus palvelun kaikista käyttäjistä käy palvelussa vähintään päivittäin. Kun katsotaan DNA:n koululaistutkimuksen 2023 tuloksia, niin 13-16-vuotiaiden kohdalla TikTok oli selvästi useammin päivittäisessä käytössä kuin YouTube tai Instagram.

TikTokin edelle käytön useudessa sentään kiilasivat vielä nuorten keskinäiseen yhteydenpitoon liittyvät Snapchat ja WhatsApp. Tosin niidenkin kautta jaetaan yleisesti TikTok-videoita ja muita netti-/somesisältöjä. 

DNA:n vuosittaisista koululaistutkimusten tuloksista tiedetään, että TikTokin käyttö on edelleen kasvussa nimenomaan 13-16-vuotiailla. Sen sijaan 5-12-vuotiailla TikTokin käyttö kääntyi viime vuonna laskuun – hyvä niin!

Tässäkin yhteydessä on paikallaan muistuttaa, että sisältöjensä takia TikTokia ei voi suositella alaikäisille. AppStoressa sovelluksen ikäsuositus on 12+, mutta esimerkiksi SaferKid-sivusto antaa TikTokille suositusiäksi 18+. 

Eduskuntavaalit 2023 TikTokissa

Perussuomalaiset olivat vuoden 2023 eduskuntavaalien ehdoton onnistuja TikTok-kampanjoinnissa. Voi hyvällä syyllä sanoa, että TikTok auttoi ainakin kolmen PS:n nuoren ehdokkaan pääsyä eduskuntaan.

Tietenkään sovellus ei yksin nosta ketään mihinkään. Lisäksi ehdokkaan pitää olla taitava viestimään ja viestin pitää upota äänestäjämassaan. TikTokissa tuo äänestäjämassa on vasta äänestysikään ehtineet nuoret aikuiset. 

Konsulttifirma Milttonin teettämässä kyselyssä TikTokia käyttävistä 18-30-v. nuorista 42 prosenttia muisti nähneensä TikTokissa PS:n mainontaa tai muuta poliittista sisältöä, mikä on huomattavasti korkeampi luku kuin muilla puolueilla. TikTokia käyttävistä puolet kertoi, että TikTokilla oli vaikutusta äänestyspäätökseen. Vaikutus korostui PS:n äänestäjillä, joista 62 % kertoi TikTokin vaikuttaneen päätökseen.

Vaikka TikTokin ei voi sanoa ratkaisseen vaaleja, merkitystä sillä eittämättä oli. Kun PS panosti TikTokiin muita puolueita enemmän, se sai siitä selvää etua. 

Vastaava tilanne on nähty aiemminkin vaaleissa muiden somepalvelujen kohdalla. Esimerkiksi vuoden 2019 eduskuntavaaleissa Kokoomus sai Twitterissä etua verrattuna muihin, ja Niinistö oli kohtalaisen ylivoimainen niin Facebookissa, Twitterissä kuin Instagramisssakin vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Haavisto puolestaan rynnisti toiselle kierrokselle pitkälti someilmiön voimin.

Uudesta ilmiöstä ei siis ollut kyse. Eduskuntavaaleissa 2023 Perussuomalaiset oli vain tehnyt läksynsä ja osasi hyödyntää TikTokin tarjoaman uuden potentiaalin nuorten äänestäjien tavoittamiseen.

PS on muutenkin taitava sosiaalisen median käytössään. Sitran tuottaman selvityksen mukaan PS nousi eduskuntavaaleissa vaikuttavimmaksi puolueeksi myös Twitterissä.

Yllätyksenä voi pitää sitä, että somessa aiemmin vahvasti viestineet Kokoomus ja Vihreät eivät ottaneet TikTokia likimainkaan yhtä vahvasti käyttöön kuin PS. Listan jatkoksi voidaan lisätä edelleen SDP, Keskusta, Vasemmistoliitto ja muut puolueet, mutta ne ovat totutusti vähemmän taitavia somessa.

Miltä presidentinvaalien 2024 kampanjointi näyttää TikTokissa?

Jälleen ovat vaalit menossa ja tulossa – nimittäin Tasavallan presidentin vaalit, joiden ensimmäinen kierros käydään 28.1.2024.

Eduskuntavaalien jälkeen olisi voinut luulla muiden puolueiden heränneen siihen, että Perussuomalaiset onnistuivat aktivoimaan nuoria äänestäjiä tehokkaan TikTok-kampanjoinnin avulla. Taktisesti ei ole järkeä antaa yhdelle puolueelle etua jonkin potentiaalisen äänestäjäryhmän kohdalla.  

Miltä presidentinvaalit siis näyttävät nyt TikTokissa? 

Tein 4.1.2024 vertailua muutamalla keskeisellä vaaleihin liittyvällä hakusanalla ja hashtagilla: #presidentinvaalit, #vaalit2024 ja #presidentinvaalit2024. Haut on tehty desktopissa ns. puhtaalla nettiselaimella eli ilman kirjautumista ja aiempaa TikTokille kertynyttä käyttäjädataa. Tosin myös mobiilisovelluksella tulokset olivat hyvin saman suuntaisia. Kokosin tulokset Google Drive-taulukkoon, josta ne ovat tarkemmin nähtävissä. Tämä on hyvin pieni aineisto, mutta se kuvaa jo selvästi, keiden ehdokkaiden sisällöt tulevat hakutuloksissa kärkeen. 

Tulokset tiivistettynä:

• Vaalien hashtageilla hakiessa TikTokista löytyy selvästi eniten Halla-ahoa tukevaa sisältöä. Esimerkiksi #presidentinvaalit2024-hashtagilla 8/10 videosta keskittyi Halla-ahoon.
• Toiseksi eniten löytyy Stubbiin liittyviä videoita
• Muista ehdokkaista löytyy hakutulosten kärjestä vain yksittäisiä sattumia – useimmiten Iltalehden tekemät ehdokasesittelyt.

Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että TikTokia ei yleensä käytetä hakusanoja kirjoittamalla. Tavallinen teini swaippaa jatkuvasti feediä eteenpäin seuraavaan ja taas seuraavaan videoon – jopa kymmeniä kertoja minuutissa. (Vanhempien kannattaa joskus havainnoida tätä – sekin voi olla silmiä avaava kokemus!) Mutta hakutulokset kuitenkin kuvaavat sitä, mitkä sisällöt ovat algoritmin suosiossa myös silloin, kun niitä sijoitetaan käyttäjien feedeihin. 

Julkisuudessa TikTokin käyttöön presidentinvaaleissa keskittyvissä uutisissa on käsitelty nähdäkseni eniten sitä, keillä ehdokkailla on tai ei ole TikTok-tunnusta. Ei ole oikeastaan mitään väliä, onko ehdokkaalla omaa tunnusta TikTokissa (viitaten HS:n juttuun). Sen sijaan tärkeää on, kuinka paljon TikTokissa on ehdokasta tukevaa sisältöä – olipa ne julkaistu millä tahansa tunnuksella.

Vaikka Halla-aholla ei ole omaa tunnusta TikTokissa, hänen TikTok-presenssinsä eli näkyvyytensä on ehdokkaista ylivoimaisesti suurin.

Halla-ahoa tukevia videoita julkaisee esimerkiksi sellaiset tunnukset kuin @sigma_baller, @zussi19287 ja @armahtaja69. Mielestäni on selvää, että näistä @sigma_baller on Perussuomalaisten ohjauksessa toimiva kampanjatunnus. Se oli aktiivinen jo viime vuoden eduskuntavaaleissa, ja useimmin hakutuloksissa törmää juuri sen videoihin. 

Lisäys 14.1.2024 klo 19:35: PS:n Sebastian Tynkkysen mukaan: ”Sigma_baller ei ole millään tavalla perussuomalaisten ohjauksessa, eikä se ole kampanjatunnuksemme.”

Useat @sigma_ballerin videot sopivat kriittisen medialukutaidon opettelun esimerkeiksi. Tällä videolla on editoitu yhteen useita pätkiä, joilla Stubb kehuu Halla-ahoa – aivan kuin suosituksena muillekin. Toisella videolla puolestaan Haavisto kysyy Halla-aholta maahanmuutosta ja tämän vastauksen sekaan on editoitu väliin Haaviston ilmeitä, jotka on leikattu muista tilanteista. Kummassakin videossa on kyse taitavasta vaikuttamisesta, jolla pyritään nostamaan yhtä ehdokasta ylitse muiden. 

Siinä, että Halla-ahon kampanja on onnistunut tuomaan ehdokkaansa näkemykset laajasti ja tehokkaasti TikTokissa esiin, ei tietenkään ole mitään väärää. Sen sijaan voidaan kysyä, saavatko nuoret katsojat totuudenmukaisen kuvan esimerkiksi Stubbista ja Haavistosta edellä mainituista videoista. Ilmeilyjen leikkaaminen muista tilanteista menee jo hivenen disinformaationkin puolelle. 

On selvää, että tällä hetkellä vaaleista välittyy TikTokin kautta melkoisen yksipuolinen kuva. Tätä ei voi pitää demokratiassa toivottavana tilanteena.

Lopuksi

Palaan lopuksi Katri Makkosen huomioon, että journalistista mediaa ei juuri TikTokista tahdo löytää. Presidentinvaaleihin liittyen on kuitenkin pari positiivista yllätystä. Sekä Iltalehti että Yle Kioski eduskunnassa -tili tarjoavat vaaleihin liittyvää asiapitoista sisältöä.

Digitaalisen informaatiolukutaidon ohjeita ja faktantarkistusta tarjoaa puolestaan Faktabaari. Faktabaari myös seuraa vaalien aikana, miten eri somepalvelut suosittelevat algoritmeissaan vaaleihin liittyviä sisältöjä. Olen itse mukana hankkeen taustajoukoissa. Kannattaa katsoa myös Faktabaarin digitaalisen informaatiolukutaidon opas sekä sen uunituore tekoälyliite.

Vaikka en suosittele TikTokiin liittymistä kellekään nuorelle tai oikeastaan aikuisellekaan mm. tietosuojaongelmien ja disinformaation suuren määrän vuoksi, seuraava kysymys on kuitenkin pakko kohdata:

Jos luotettava media ei käytä TikTokia, hylkäämmekö TikTokia käyttävät nuoret disinformaation ja yksipuolisen vaalivaikuttamisen varaan?

Hieman, mutta valitettavasti ei paljonkaan karrikoiden: luotammeko siihen, että Iltalehti ja @sigma_baller välittävät TikTokissa kaiken sen informaation, joka vaaleista on tarpeen nuorille kertoa?

Tämän vuoksi suosittelen TikTokiin menoa seuraaville tahoille:

• Tiedotusvälineille  – millä tarkoitan Journalistin ohjeisiin sitoutunutta mediaa, joka ottaa siten vastuun julkaisemastaan sisällöstä.
• Jokaisen presidenttiehdokkaan kampanjatiimille – tasapuolisen kilpailun mahdollistamiseksi. 
• Nuorten media- ja informaatiolukutaitoa edistäville toimijoille – nuorten osaamisen lisäämiseksi.
• Opettajille – jotta nuorten mediamaisema tulisi teille tutuksi ja osaisitte huomioida sen opetuksessa.

Lisäys klo 17:07: Jos käytät TikTokia, älä asenna sen sovellusta mihinkään sellaiseen laitteeseen, jolla käsittelet esimerkiksi asiakkaiden henkilötietoja. Työhön liittyvien henkilötietojen luovuttamiselle TikTokille tarvitaan rekisteröityjen lupa – kuten muidenkin sovellusten kohdalla – minkä lisäksi TikTokilla on vielä omat murheensa tietosuojan kanssa.

Digilaitteet ja sosiaalinen media totuuden jälkeisen ajan opetuksessa

Viime aikoina on väitelty tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa. Samaan aikaan olen itse pitänyt aiheeseen liittyviä koulutuksia sekä kirjoittanut siitä. Teen tässä blogikirjoituksessa yhteenvetoa omalta osaltani.

Julkisen keskustelun pontimena on ollut varsinkin HS:n artikkeli, jonka otsikon mukaan koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi. Kyseessä on tietenkin kärjistävä klikkiotsikko ja jutun näkökulmassa näkyy luonnollisesti sen kirjoittaneen toimittajan lähtökohdat.

Klikkiotsikot muuten hyödyntävät samaa mekanismia kuin valeuutiset ja nettitrollit: ne pyrkivät aiheuttamaan lukijassa tunnereaktion, jonka tuloksena hän klikkaa jutun auki. Ylipäätään suuttumusta aiheuttavat viestit somessa synnyttävät neutraaleja viestejä enemmän tykkäyksiä, kommentteja ja jakoja.

(Kuvan lähde: Pew Research Center, 2017)

En silti lähtisi väittämään Helsingin Sanomia valemediaksi. Sellaistakin on jo nähty, kun keskustelu on mennyt tunteisiin.

Edelleen kärjistävät väitteet ovat omiaan aiheuttamaan keskustelun polarisaation: hyvin nopeasti keskustelu aiheesta jakaantuu kahteen vastakkaiseen leiriin. Toinen leiri puolustaa väitettä ja toinen vastustaa, kritisoi ja pyrkii osoittamaan sen vääräksi. Kummassakin on käyttövoimana juuri tunteet.

Tällaisen tunnemyrskyn keskellä on vaikea pysyä puolueettomana. Onneksi mukaan on kuitenkin tällä kertaa sopinut myös kiihkottomasti aihetta tarkastelevia kommentoijia.

Koulut ja digitalisaatio nyt vain sattuvat olemaan aihe, jonka keskustelu on voimakkaasti polarisoitunut.

Ei tarvitse mennä kauaksikaan taaksepäin, kun sama toistui Ylen uutisoitua, että lastenpsykiatri ehdottaa kännykkäkieltoa kouluihin. Siitäkin saatiin railakas puolesta-vastaa-väittely opettajien ja koulutuksen kehittäjien somepalstoilla.

Tuon tapauksen kimmokkeena kirjoitin kännyköiden käytöstä kouluissa ja sosiaalisen median paikasta opetuksessa Dimensio-lehteen. Totesin siinä mm. seuraavaa:

Jos osapuolet pyrkisivät yhteisymmärrykseen, ratkaisu löytyisi nopeasti: kännykät pysykööt poissa opetuksen aikana muulloin paitsi silloin, kun niitä käytetään johonkin tarkoitukseen opetuksessa. Tämä voidaan kirjata koulun järjestyssääntöihin, ja kännyköiden häiriökäyttöön voidaan puuttua.

Kun olen esittänyt tämän ratkaisun opettajille, enemmistö on ollut valmis hyväksymään sen. Kännyköiden kieltämisestä puhuneet ovat myöntäneet, että toki niitä voidaan käyttää silloin, kun opettaja niin haluaa. Kännyköiden hyötyjä korostaneet ovat todenneet, ettei opetusta tietenkään saa häiritä.

Jos enemmistö opettajista on samaa mieltä kännyköiden käytöstä kouluissa, miksi kysymys aiheuttaa vuosi vuodelta kiivaan keskustelun?

—

Kun subjektiiviset kokemukset, tunteet ja jopa valheet syrjäyttävät rationaaliset perustelut ja tutkitun tiedon, sille on olemassa nimitys. Kyse on totuuden jälkeisestä ajasta.

Tunnetuimpia merkkejä totuuden jälkeisestä ajasta ovat Donald Trumpin menestys Yhdysvaltojen presidentinvaalissa ja Iso-Britannian Brexit-äänestys vuonna 2016. Kummassakin tapauksessa kampanjoinnissa käytettiin kyseenalaisia tunteisiin vetoavia väitteitä ja somepalvelujen avulla levitettyjä valeuutisia. Riittävän moneen äänestäjään ne iskivät kuin häkä.

Totuuden jälkeisessä maailmassa on tärkeämpää, mitä väitetään kuin mikä on totta. Hyvä tarina tai tunteita nostattava väite voittaa tylsän faktan.

Koko artikkeli on luettavissa tästä / alta:

Totuuden jälkeisessä ajassa on pidettävä pää kylmänä. Esimerkiksi alussa mainitun HS:n artikkelin kohdalla se tarkoittaa jutun rauhassa lukemista, sen löytämistä, mitä jutussa mainitut henkilöt oikeasti sanovat, ja omien johtopäätösten tekemistä vasta sitten.

Siinä, missä koulujen kännykkäkeskustelussa on helppo löytää toimiva kompromissi, voidaan sama tehdä myös uusien opetusmenetelmien käytössä kouluissa. Tiedän tämän, sillä olen kouluttanut opettajille yli 10 vuoden ajan mm. somen ja yhteisöllisen oppimisen menetelmien käyttöä opetuksessa sekä kirjoittanut aiheesta runsaasti.

Usein koulutustilanteissa haastan koulutukseen osallistuvia esittämään ennen muuta kritiikkinsä. Parhaat keskustelut saadaan, kun joku on eri mieltä ja päästään keskustelemaan sen syistä – argumentoimaan aiheeseen liittyvistä näkökohdista. Kriittinen keskustelu on vain paikallaan kunhan se tehdään asiapohjalta eikä tunteet edellä.

Kriitikotkin ovat paljon vastaanottavaisempia ja valmiimpia pohtimaan kantojaan uudestaan, kun joku kerrankin on halukas kuulemaan heidän mielipiteensä. Eri näkemykset on aidosti kohdattava, olipa aiheesta itse mitä mieltä tahansa. Vain siten päästään rakentavaan keskusteluun.

Tieto- ja viestintätekniikan ja digitalisaation paikka kouluissa on alusta alkaen ollut varsinkin siinä, miten teknologian avulla voidaan tukea opetusta ja oppimista. Sama pätee eri menetelmien käyttöön opetuksessa.

Kun asiaa pohditaan neutraalisti tutkimustulosten ja/tai opettajien kokemusten pohjalta, päästään helposti siihen lopputulokseen, että tietyt teknologiat ja menetelmät sopivat johonkin opetustilanteeseen, mutta eivät kaikkiin.

Vaikka itse olen viehtynyt mm. yhteisölliseen oppimiseen ja sosiaalisen median alustojen käyttöön opetuksessa, en silti väitä niiden sopivan hyvin kaikkiin opetustilanteisiin. Ehkä joskus nuorena maisterinkloppina saatoin niin ajatellakin, mutta hyvin pian tuli selväksi, että maailma on monimutkainen paikka, jossa samat keinot harvoin pätevät kaikkiin tilanteisiin.

Kyseessä on oikeastaan aika selvä ja yksinkertainen asia, vai mitä?

Ja silti juuri tästä saadaan akateemisesti koulutettujen ihmistenkin välillä tulikivenkatkuiset riidat aikaan.

Tästä on kyse, kun puhutaan totuuden jälkeisestä sosiaalista mediasta. Elämme parhaillaan aikaa, jossa varsinkin somessa tarvitaan ihan uudenlaisia taitoja.

Otan taas lainauksen em. Dimensio-lehden artikkelistani, aivan sen lopusta:

Lapset ja nuoret tarvitsevat sosiaalisessa mediassa kipeästi muun muassa seuraavia tietoja ja taitoja:

• Netiketti eli miten sosiaalisessa mediassa tulee toimia
• Somepalvelujen algoritmien toiminnan ymmärtäminen
• Sosiaalisten verkostojen rakenteen ja mekanismien ymmärtäminen
• Lähdekriittisyys tiedonhaussa ja somepalveluissa
• Looginen ajattelu, päättely ja argumentointi
• Verkkokeskusteluissa tarvittavat vuorovaikutustaidot
• Netissä ja somessa yleisten huijausten tunnistaminen
• Häirintään ja vihapuheeseen suhtautuminen ja avun hakeminen
• Valeuutisten ja mielipidevaikuttamisen tunnistaminen
• Markkinoinnin tunnistaminen sosiaalisen median sisällöissä

Monet näistä asioista liittyvät monilukutaitoon. Lisäksi tulevat tieto- ja viestintätekniikan käyttötarkoitukset mm. koulutuksessa, työelämässä, vapaa-ajalla ja yhteiskunnallisessa osallistumisessa, jotka OPS:eissa onkin kirjattu erinomaisesti.

Kaksi taitoa on nostettava sosiaalisen median opetuksessa ylitse muiden, ja ne ovat ihmisenä kasvamisessakin perustavaa laatua: ajattelun ja vuorovaikutuksen taidot. Samalla totuuden jälkeisessä ajassa on entistä tärkeämpää muistaa, että opetukseen ja kasvatukseen sisältyy myös arvot ja asenteet kuten vastuullisuus ja eettisyys. Ne vaativat omakohtaista pohdintaa ja keskustelua.

Yhden ohjeen rohkenen antaa jokaiselle opettajalle ja kasvattajalle: tutustu sosiaaliseen mediaan monipuolisesti. Älä menetä sillä matkalla kykyäsi kriittiseen ajatteluun ja empatian tuntemiseen, vaan pysyttele ääripäiden välissä. Se vaatii erityistä taitoa ja rohkeutta.

Miten totuuden jälkeisen ajan sometaitoja sitten opetetaan? Esimerkiksi näin; tässä maanantaina pitämäni luennon esitys Espoon Olarin lukiolaisille:

Palaan vielä kerran HS:n mielipiteitä jakaneeseen artikkeliin koulujen uusista välineistä ja oppimismenetelmistä. Katsotaan tarkemmin, mitä haastateltavat siinä muun muassa sanoivat:

”Mitä enemmän oppimiseen käytettiin digilaitteita, sitä heikompia oppimistulokset olivat kaikilla Pisa-testien osa-alueilla: matematiikassa, luonnontieteissä, lukemisessa sekä yhteistyöhön perustuvassa ongelmanratkaisussa”, Saarinen sanoo.

Tutkija Aino Saarisen mukaan tuloksia ei selittänyt oppilaiden digitaidot tai laitteiden määrä. Luonnollisesti eivät. Tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa on nimittäin juuri niin hyvää tai huonoa kuin mitkä ovat opettajan taidot hyödyntää sitä opetuksessa.

Se on asia, mitä minä ja tietääkseni useimmat muutkin TVT:n opetuskäyttöä kouluttavat painottavat kaikissa opettajille pitämissään täydennyskoulutuksissa. Laitteet yksinään eivät tee opetuksesta yhtään sen parempaa, mutta huonomman ne voivat tehdä, jos laitteiden käytön myötä opetuksesta puuttuu tavoitteellisuus.

Jälleen kerran: hyvin yksinkertainen ja selvä asia, jos sitä lainkaan pohtii.

Ja mitä tutkija Saarinen tästä sitten totesi?

SAARISEN mielestä digitaalisuutta ei pidä kouluista kokonaan poistaa, mutta digilaitteiden käyttöä pitää tarkoin harkita niin, että niiden käyttö ei ole päämäärä itsessään vaan ainoastaan väline kohti parempaa oppimista.

No, mutta kappas! Mehän olemmekin asiasta täsmälleen samaa mieltä, eikä Saarinenkaan ole digilaitteiden opetuskäyttöä vastaan sinänsä.

Tässä kohtaa artikkelia on myös selvä asiavirhe. Digilaitteiden käyttö opetuksessa ei ole yksinomaan väline kohti parempaa oppimista. Ne ja niihin liittyvät taidot ovat nykyisissä opetussuunnitelmissa myös laajoja oppimissisältöjä.

Tästä esimerkiksi käy edellä olevat artikkeli ja esitys sometaidoista totuuden jälkeisessä ajassa. Kyse on lasten ja nuorten kannalta ensiarvoisen tärkeistä asioista.

On siis virhe nähdä digilaitteet vain opetuksen välineinä.

Toki ne ovat myös todella käteviä välineitä monessa opetustilanteessa. Esimerkkejä löytyy vaikkapa tämän esityksen keskivaiheilta:

Ja HS:n artikkeli jatkuu:

”Jotta oppimista voisi tapahtua, oppilaan tulee ensin keskittyä opeteltavaan asiaan ja prosessoida sitä työmuistissaan ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Jos tämä vaihe estyy, uusi tieto ei siirry pitkäkestoiseen muistiin, eli oppimista ei tapahdu”, Saarinen sanoo.

Tablettia tai tietokonetta käytettäessä keskittyminen on vaarassa sirpaloitua: oppilaan huomio siirtyy opeteltavasta asiasta herkästi toisaalle, kuten digilaitteen käyttöön, digisovelluksen toimintaan tai opettajan antamiin ohjeisiin. Lisäksi digisovellus saattaa tyypillisesti sisältää sekä liikkuvaa, paikallaan pysyvää, näönvaraista että kuulonvaraista tietoa. Tämä vaikeuttaa oppilaan keskittymistä itse opeteltavaan asiaan.

Tässä kohtaa puhuu psykologi omalla asiantuntemuksellaan. Siinä Saarisen näkökulma ja osaaminen eroaa jonkin verran keskiverto opettajan osaamisesta, ja mielestäni juuri tämä – eri ammattikuntien välisen yhteisen kielen puuttuminen – oli osaltaan aiheuttamassa sen, että Saarisen kommentteja tulkittiin suurelta osin myös väärin opettajien keskuudessa.

Tai ehkä osa kommentoijista malttoi lukea vain jutun kärjistetyn otsikon, joka kertoi pikemminkin toimittajan (tai ehkä vieläpä otsikkotoimittajan) kuin tutkijan näkökulman?

Digivälineiden ohella jutun toisena kärkenä oli uudet oppimismenetelmät:

TOINEN selvä tutkimustulos oli, että myös ilmiöoppiminen oli yhteydessä merkittävästi heikompiin oppimistuloksiin. Ilmiöoppiminen tarkoittaa oppilaslähtöistä oppimista. Siinä oppilas itse selvittää, mistä opittavassa aihealueessa tai asiassa on kyse ja mistä tietoa löytyy sekä asettaa itselleen oppimistavoitteita. Lisäksi oppilaat tekevät tyypillisesti runsaasti ryhmätöitä keskenään.

”Matematiikassa ja luonnontieteissä, kuten biologiassa, maantiedossa ja fysiikassa, oppilaslähtöinen opetus oli yhteydessä heikompiin tuloksiin”, Saarinen kertoo.

Sanottakoon tässä kohtaa, että suhtaudun itsekin kriittisesti ilmiöoppimiseen. Minulle ei ole oikein koskaan syntynyt käsitystä siitä, mikä on sen tutkimuksellinen perusta. Sen sijaan ajatus siitä, että opittavia asioita pitää katsoa aihekokonaisuuksina (eli ”ilmiöinä”) eikä vain oppiainerajojen mukaan, on ikivanha ja kuulunut yleissivistävään opetukseen käytännössä aina.

Yllä viitataan ryhmätöiden tekemiseen osana ilmiöoppimista, mutta juttu ei kerro, miten ilmiöoppimista oli kouluissa tehty. Varsinaisesti se ei näytä olleen Saarisenkaan tutkimuksen kohteena.

On helppo todeta, että ilmiöoppimista voi olla hyvää taikka huonoa riippuen siitä, miten opetus- ja oppimistilanne rakennetaan. Tämän takia tutkimustulokset eivät välttämättä lainkaan kerro varsinaisen ilmiöoppimisen opetusidean hyvyydestä, vaan jälleen kerran: opettajien osaamisesta.

Herää myös kysymys, onko PISA-tutkimuksen aineisto edes lainkaan oikea tapa tutkia ilmiöoppimista. Pikemminkin se vaatisi esimerkiksi tapaustutkimuksia ja tutkijan jalkautumista kentälle, jotta ilmiöoppimisen onnistumiseen tai epäonnistumiseen johtavat tekijät pystyttäisiin osoittamaan.

Lisättäköön, että oikeasti ei ole tietenkään erikseen ilmiöoppimista tai vaikkapa mobiilioppimista, vaan kyse on aina ihan vain oppimisesta. Mielellään sellaisesta, johon sisältyy muistamisen ohella aihekokonaisuuden ymmärtäminen ja kyky soveltaa opittua.

Mutta mennään eteenpäin:

Digitaalinen ja ilmiöoppiminen vaativat perinteiseen opettajan auktoriteettiin perustuvaan opettamiseen verrattuna paljon enemmän itsekontrollia, itsenäisyyttä, keskittymiskykyä, aloitteellisuutta ja joustavuutta. Niihin pohjautuvat metodit eriarvoistavat, koska ne eivät sovi kaikille, Saarinen perustelee.

Tästä sanoisin, että oikea havainto, mutta johtopäätöksestä ja tavoitteista voidaan olla montaa mieltä.

Ensinnäkin digivälineiden käyttö opetuksessa, ilmiöoppiminen ja ryhmätyöt/yhteisöllinen oppiminen eivät tarkoita automaattisesti sitä, että vastuu oppimisprosessista jätettäisiin kokonaan oppilaille. Pikemminkin kaikki mainitut vaativat opettajalta aiempaa (lue: opettajajohtoista opetusta) huolellisempaa etukäteissuunnittelua ja tehtävänasettelua sekä tarkkuutta seurata ja ohjata työskentelyä sen aikana.

Jos sanotaan, että digilaitteiden ja ilmiöoppimisen käyttö opetuksessa tarkoittaa oppijoiden itseohjautuvuutta, on kyseessä väärinkäsitys. Oppijalähtöisyys ei tarkoita sitä, että oppijat jätettäisiin oman onnensa nojaan. Ehkä tässä näkyy se, että tutkija ei ole opettaja vaan psykologi.

Luonnollisesti yksi opetuksen tavoitteista on lisätä oppijoiden kykyä toimia itsenäisesti ja ryhmissä, minkä takia sitäkin harjoitellaan ja niin tulee opetussuunnitelman velvoittamana tehdäkin. Näiden taitojen harjoitteluun on oikeus kaikilla oppijoilla – myös tutkija Saarisen mainitsemilla riskiryhmien oppilailla.

Siten on erittäin kyseenalaista väittää, että digilaitteiden käyttö tai ilmiöoppiminen sinällään olisivat eriarvoistavia metodeita. Kyseessä on tutkijan tekemä väärä johtopäätös (tai mahdollisesti se, että toimittaja siteerasi häntä epätarkasti, mikä varauma on aina muistettava).

Saarisen tutkimuksen tulokset ovat kuitenkin tärkeitä, ja ne korostavat opettajien tarvetta saada tieto- ja viestintätekniikan pedagogiseen käyttöön lisää osaamista. Olkoonkin, että tutkimuksen data ei ole tuoretta, eivätkä tulokset siten suoraan kerro, mikä tilanne on tänään.

Täydennyskoulutusta on ollut runsaasti tarjolla – jopa kouluille ilmaisena – mutta ongelmana on opettajien pääsy niihin. Eräs opettaja kommentoi keskustelun aihetta osuvasti Facebookissa seuraavasti:

Tämä lääke on tiedetty vuosikaudet, mutta miksi sitä ei käytetä?

P.S. Jätän Liisa Keltikangas-Järvisen kommentit HS:n jutussa jokaisen lukijan itseharjoittelumateriaaleiksi. On hyvä muistaa, että toimittaja valitsee kommentaattori-haastateltavat lähinnä juttuun valitsemansa näkökulman perusteella.

P.P.S. Olisi tietenkin helppoa harjoittaa tässä yhteydessä mediakritiikkiä ja muistuttaa toimittajan velvollisuudesta tuoda jutussa esiin useampia näkökulmia.

Uusi kaupallinen ajatuspaja eliitille: PakkoLukea #MustReadFi

Tänään avautui uusi verkkomedia MustRead, jonka konsepti on lyhyesti kerrottuna:

• Yritysten maksama natiivimarkkinointi
• Päättäjille suunnattu sisältö
• Ilmaisuus 1000 tärkeimmälle päättäjälle
• Maksumuuri muille

Äkkiseltään tuntuu haastavalta yhdistää nämä samaan tulorahoituksella (?) toimivaan yritykseen. Kävin katsastamassa paikat, luin ilmaiset sisällöt (eli lähinnä käyttöehdot ja tietosuojaselosteen), mutta en rekisteröitynyt jäseneksi ainakaan vielä.

Olen nimittäin hieman skeptinen. Ja tietysti äärettömän loukkaantunut siitä, että sähköpostiini ei kilahtanut kutsua liittyä ilmaiseksi MustReadiin. (Seuraavaksi odotan kutsua ei-vaikuttajien-vertaistukiryhmään.)

Alla kuvakaappaus kansanedustaja Maarit Feldt-Rannan Twitteriin jakamasta kutsukirjeestä:

 

Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. 

MustReadin raha tulee siis kahdesta lähteestä: yrityksiltä natiivimarkkinoinnista ja maksullisilta tilaajilta.

Kuinka monta maksullista tilaajaa MustRead voisi saada? Heidän oman arvionsa mukaan (lähde: HS, 8.10.-17) näin monta:

”Ajattelemme, että Suomesta voisi löytyä jopa 50 000 ihmistä, jotka voisivat olla tällaisista sisällöistä valmiita maksamaan”, Lämsä toteaa.

Eli vaatimattomasti suunnilleen saman verran kuin Twitterissä on suomalaisia käyttäjiä yhdessä viikossa. Vertailun vuoksi esim. Markkinointi&Mainonta, Kainuun Sanomat ja Etelä-Saimaa tavoittavat ilmaisella sisällöllä suunnilleen tuon verran kävijöitä sivustoilleen viikossa (lähde: TNS Metrix).

Vilpittömästi onnea yritykseen!

On selvää, että MustRead saa kuitenkin suurimman tulonsa toisesta peruspilaristaan eli natiivimarkkinoinnista. Päätoimittaja Heidi Hammarsten muotoilee asian blogikirjoituksessaan näin:

MustRead on ensisijaisesti päättäjille suunnattu media, joka käsittelee politiikkaa, taloutta ja yhteiskuntaa. Perinteisiä mainoksia meillä ei ole. Niiden sijaan meillä on natiivimarkkinointia, jossa yritykset voivat nostaa omia näkemyksiään julkiseen keskusteluun. Tämä on yksi tapa lisätä päättäjäviestinnän läpinäkyvyyttä.

On kieltämättä hienoa ja läpinäkyvää, että tavoite, kohderyhmä ja keinot ilmaistaan kiertelemättä. Häpeilemättä, voisi sanoa.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki (mahdolliset vastaavuudet tosielämään ovat sattumaa):

• ”Haloo, eliittimedian edustaja MustReadin puhelimessa”
• ”Täällä Matti Markkinointipäällikkö Oy VihreäHiilivoima Ab:stä”
• ”Hienoa kuulla sinusta, Matti! Mitäs teille laitetaan? Natiivi-super vai natiivi-maximus-justeeraamus?”
• ”Nyt on kuule sellanen paikka, että otetaan molemmat, kun on tärkeitä päätöksiä tulossa tuolla Rysselissä.”
• ”Oi, ilman muuta, Matti!”
• ”Haluttais juttu tai siis juttusarja, jossa jotkut poliitikot vois kehua meidän… ööö… yhteiskunnallista energiaa ja ööö… toimitusjohtajalla on uusi auto, joka vois näkyä kuvassa. Voimaloiden piippuja ei tarvis olla siinä, vaan jotain vihreää luonnonläheistä taustalla.”
• ”Hieno jutun aihe, Matti! Meidän toimittaja tulee tekemään jutun ja se on heti huomenissa kaikilla eliittipäättäjillä luettavissa! Kuvia löytyy kyllä kuvapankeista, ei huolta. Kyllä soitit ihan oikeaan paikkaan, Matti, kuule, Matti, me hoidetaan tämä.”
• ”Ootte kyl paras media! Ette ikinä petä! Laittakaa lasku perästä meidän Maltan toimistolle.”
• ”Juu ilman muuta, no probleemos! Mehän halutaan vaan, että päättäjillä – eli meidän lukijoilla – on oikeaa tietoa teistä.”
• ”Juu, sitä mekin. Heido.”
• ”Hei, hei, Matti!”

Kuten kerroin, en rekisteröitynyt vielä MustReadiin, joten kuvitukseksi joudun tyytymään tässäkin kohtaa kuvakaappaukseen Twitteristä, jossa on pieni otos MustReadin natiivimarkkinointia:

Ja  perään ne tuhat sanaa (kuva: Jussi Korhosen Facebook-julkaisu):

 

Putte possun nimipäivät…

Sanoinhan jo, etten saanut kutsua MustReadiin? Todistetusti en ole eliittiä tai kuulu sisäpiireihin. Meitä pettyneitä on pyöreästi 5,4 miljoonaa.

Ketkä sitten saivat?

Mukana ovat kansanedustajat, ministerit, erityisavustajat, keskeiset virkamiehet, suurimpien yritysten päättäjät ja omistajat, työmarkkinajohtajat, kansalaisjärjestöjen johtajat sekä eurokansanedustajat.

(lähde: m.t./HS)

Eliitin eliitti. He, jotka tekevät päätökset yhteiskunnassa.

En tosissani usko, että MustReadin kutsu sinällään kohottaa yhdenkään valtaapitävän itsetuntoa. No, korkeintaan minuutiksi. Kyse on porukasta, joka tietää olevansa vallassa muutenkin.

MUTTA MustRead tarjoaa tuolle pienelle ryhmälle oman median. Nimenomaan se on MustReadin tavoite. Heidän strategiansa on tiedon niukkuus, ei sen levittäminen kaikelle kansalle. Kontrolloitu kohderyhmä. Kontrolli kohderyhmään.

On tutkittu juttu, että pääsy resursseihin, joihin ei muilla ole pääsyä, on omiaan sitouttamaan ihmisiä ja luomaan heille yhteenkuuluvuuden tunnetta. MustRead pyrkii olemaan pienen piirin puheenaihe. Jos se siihen pääsee, siitä todella voi muodostua tärkeä vaikuttamismedia päättäjille. 

Miksi MustRead sitten haluaa päästä vaikuttajien vaikuttajaksi? Lainaus päätoimittajan blogikirjoituksesta:

Meillä on kirkas yhteinen tavoite: haluamme, että Suomessa tehdään entistä parempia päätöksiä. Pyrimme sitä kohti nostamalla keskusteluun politiikan sisältöjä. Kaivamme taustoja ja analysoimme, mutta ennen kaikkea katsomme eteenpäin.

Mitä ovat nämä paremmat päätökset? Jos ja kun raha tulee pääasiassa natiivimarkkinoinnista, niin ei ole liioittelua sanoa toimintaa myös kaupallisten tahojen lobbaukseksi.

Tavoitteena on siis vaikuttaa päätöksiin ja siihen pyritään päättäjien mielipiteisiin vaikuttavilla sisällöillä (uutisilla, natiivimarkkinointijutuilla ym.). Yhtenä teemana on luotettavien tutkimusten käyttö ja oikeat faktat ™. Kuulostaako tutulta?

Jos se näyttää, kuulostaa ja haisee ajatuspajalta, niin eikö se sillon myös ole ajatuspaja?

 

Ei, ei, olet ymmärtänyt MustReadin täysin väärin!

Epäilemättä tällaisia viestejä tulen saamaan. Varmasti minulle kerrotaan, että olen idiootti ja lukukyvytön (sen lisäksi että katkera), sillä jos olisin lukenut MustReadista kertovat artikkelit ja heidän omat tekstinsä tarkemmin, olisin huomannut seuraavat asiat:

• MustRead tekee yhteiskunnallista journalismia
• MustRead nostaa tärkeitä asioita yhteiskunnalliseen keskusteluun
• MustRead pyrkii, että päättäjillä on oikeaa tietoa päätettävistä asioista
• MustRead sitoutuu Julkisen sanan neuvoston päätöksiin ja hakee JSN:n jäseneksi
• MustRead vannoo läpinäkyvyyden nimiin
• MustReadin tekijäkaarti koostuu eri alojen luotettavista asiantuntijoista, toimittajista ja tutkijoista
• MustRead on riippumaton tekijöidensä omistama startup-yritys

Jep. Jos itse lähtisin tekemään korkean profiilin yhteiskunnallista lobbaamista kaupallisilla taustavoimilla ja pyrkisin samalla esiintymään neutraalina ja objektiivisena, niin satsaisin juuri näihin teemoihin. Pitäähän ulkokuoren olla kunnossa.

Tarvitsevathan päättäjät kriittistä journalismia, ennen muuta!

Nettihuijaukset ja valemedia (esitys)

Lapin yliopioston järjestämä webinaarisarja jatkui tänään nettihuijausten ja valemedian merkeissä. Samalla käsiteltiin mm. valeprofiileja, kuvien ja videoiden manipulointia sekä manipuloinnin tunnistamista.

Valeuutisten levittämisen mekanismeissa tiivistyy paljon:

Esitys:

Avaa esitys SlideSharessa

 

Tekijänoikeudet, lähdekritiikki, vastamedia, nettihuijaukset ja monilukutaito (esitys)

Tämän viikon toinen koulutus oli Siikajoen lukiolla. Aiheessa mentiin nettisisältöjen pintaa syvemmälle: tekijänoikeuksiin, lähdekritiikkiin, vastamediaan ja lopulta nettihuijauksiin. Matkalla käytiin läpi myös mm. tiedonhakua, sosiaalisten verkostojen eri puolia ja henkilön todellisuuden varmistaminen.

Avaa esitys SlideSharessa

Koulutuksen loppuun tein Kahoot-tietokilpailun tekijänoikeuksista, lähdekritiikistä ja nettihuijauksista.

Journalismia verkossa ja somen trendit (esitys)

Pidin eilen koulutuksen STT:lle sosiaalisesta mediasta journalismin näkökulmasta. Koulutus jakautui seuraaviin teemoihin:

1. Toimittajana sosiaalisessa mediassa – henkilöbrändäystä, verkostoitumista ja tiedonhankintaa
2. Journalismia somen aikakautena – juttuideasta valmiin artikkelin levittämiseen verkkoyleisöille
3. Sosiaalisen median nykyhetki ja tulevat virtaukset – mihin diginatiivit menevät seuraavaksi?

Esityksestä paisui varsin tuhti pakkaus:

Avaa esitys SlideSharessa

Esityksen lopussa luotaan, mihin suuntaan sosiaalinen media on tällä hetkellä kehittymässä. Kun katsotaan diginatiiveja, niin suuntaus on pikemminkin pienempiin piireihin pois julkisista foorumeista.

Siitä, mihin suuntaan some-journalismi on seuraavaksi menossa, voi lukea lisää täältä.

 

Hesari pyytää sinulta ilmaiseksi kuvia – kunhan samalla maksat siitä

Eiliseen kirjoitukseeni Turun Sanomien ilmaisten bloggareiden hausta tuli kiinnostava kommentti. Nimimerkki Tuplaespresso toi esiin, että Helsingin Sanomat ei tyydy ainoastaan pyytämään ilmaista sisältöä lukijoiltaan, vaan panee heidät lisäksi maksamaan siitä. Ilmaisten kirjoitusten sijasta kyse on kuvista ja videoista, ja lähettäessään niitä Hesarille lukija samalla maksaa tästä ilosta 60 senttiä per viesti:

Lähtökohtaisesti Helsingin Sanomat saa käyttää kuvaa veloituksetta, mutta jos se julkaistaan lehdessä, siitä maksetaan (vähintään) 20 euron kertakorvaus. Sen sijaan verkkojulkaisusta ei siis makseta. Kun huomioi, että vain harvat lukijoiden lähettämistä kuvista julkaistaan lehdessä, ja jokaisesta lähetetystä kuvasta tulee Hesarille tuloa, niin ehtoja voi pitää vähintäänkin erittäin edullisina – Hesarille.

HS on keksinyt tässä paitsi tavan pyytää lukijoilta ilmaista sisältöä myös silkan rahantekokoneen. 

Katsotaanpa tarkemmin, mitä Hs.fi-sivuston käyttöehdoissa sanotaan (lihavoinnit allekirjoittaneen):

4. Vastuu sisällöstä

Asiakkaan toimittama sisältö

Mikäli Asiakas toimittaa Palveluun kuva- tai videomateriaalia, Asiakas vastaa siitä, että hänellä on kaikki tarvittavat tekijän- ja muut oikeudet lähettämäänsä materiaaliin. Tämä tarkoittaa sitä, että Asiakas on itse kuvannut tai muutoin luonut lähettämänsä materiaalin, taikka että materiaalin kuvannut tai materiaalin luomiseen muutoin osallistuneet henkilöt ovat luovuttaneet Asiakkaalle kaikki tarvittavat tekijänoikeutensa (mukaan lukien muuntelu- ja edelleenluovutusoikeuden), ja että materiaalin tallentamiseen on ollut lupa.

Asiakkaalla tulee olla suostumukset kaikilta kuvassa/videossa esiintyviltä henkilöiltä siihen, että Helsingin Sanomat ja/tai Helsingin Sanomien yhteistyökumppanit voivat hyödyntää ja käsitellä materiaalia kaupallisesti ja muutoin parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuvan/videon lähettäneen Asiakkaan tulee kysyttäessä pystyä esittämään ko. suostumukset. Alaikäisten osalta tulee tarvittaessa voida esittää huoltajan suostumus. Asiakas vakuuttaa myös, että hän ei ole luovuttanut tai tule luovuttamaan materiaalia yksinoikeudella millekään kolmannelle taholle.

Helsingin Sanomilla on oikeus omassa harkinnassaan olla julkaisematta Asiakkaan Palveluun toimittamaa materiaalia sekä poistaa Palvelusta jo julkaistu materiaali.

Kuvan lähettäjä luovuttaa siis Helsingin Sanomille kaikki mahdolliset oikeudet käyttää kuvaa kaupallisesti. Vaikka HS ei käyttäisi kuvaa tai poistaisi sen, niin kuvaaja ei silloinkaan saisi myydä kuvaa toiselle taholle yksinoikeudella. Luonnollisesti kuvaaja myös ottaa kaiken vastuun kuvan/videon sisällöstä ja siitä, että siinä esiintyviltä henkilöiltä on saatu em. suostumukset.

Ehtojen mukaan Hesari saa luovuttaa – tai myydä – kuvan myös yhteistyökumppaneidensa käyttöön eli mille tahansa taholle. Voit valmistautua näkemään lähettämäsi kuvan vaikka sen kuuluisan maitopurkin kyljessä.

Aikamoiset ehdot sitä vastaan, että kuvaaja maksaa lähettäessään kuvansa tai videonsa Hesarille. (On tietenkin melkoinen kädenojennus, että halutessaan voi lähettää kuvansa ilmaiseksi sähköpostilla…)

Parhaassakin tapauksessa kuvaaja saa vain 20 euron kertakorvauksen (vähintään, vai sittenkin enintään?), vaikka Hesari ja sen yhteistyökumppanit voivat käyttää kuvaa/videota ikuisesti missä ja miten vain haluavat. 

Kysyin Hesarilta Twitterissä syytä käytäntöön:

Hei @hsfi miksi laskutatte lukijoiden lähettämistä kuvista 60 senttiä/kpl???? https://t.co/rUdoBfxaEe #journalismi pic.twitter.com/aiD5SymHgz

— Harto Pönkä (@hponka) November 10, 2015

Edit 19.11.2015: sain vastauksen, että kyse on operaattorin kustannuksesta (kokonaanko vai osittain, miksi HS ei maksa sitä?), ja että halutessaan voi käyttää ilmaista vaihtoehtoa. Nyt viikko vastauksen jälkeen ei HS:n nettisivulla edelleenkään ole mainittu tällaisesta vaihtoehdosta.

Surullinen esimerkki: ryhdy bloggariksi Turun Sanomille, saat palkkioksi näkyvyyttä!

Aamupäivällä Twitterissä tuli vastaani tweetti, jossa kerrottiin Turun Sanomien hakevan bloggareita:

https://twitter.com/PekkaPekkala/status/663648821243695104

Linkin takaa löytyi sivu, jossa toden totta haettiin bloggareita TS Kotiin, Ruokaan ja Hyvinvointiin ja palkkioksi luvattiin – rahan sijasta – näkyvyyttä Varsinais-Suomen suurimmassa mediassa.

Tuolloin sivua oli jaettu Facebookissa ja Twitterissä yhteensä parikymmentä kertaa. Arvasin kuitenkin, että lukemat lähtisivät pian kasvamaan, sillä tällaista ihmisistä ilmaiseksi hyötymistä ei somessa hyvällä katsottaisi.

Moni bloggaa harrastuksekseen – kuten vaikka allekirjoittanut – mutta jos bloggareita haetaan lehden palvelukseen, niin ilman muuta siitä on edes jotain kirjoituspalkkioita maksettava.

Toisaalta ilmoituksessa ei sanota, että kirjoituksista ei nimenomaan jotain maksettaisi. Sen sijaan siinä ei pyydetä esittämään palkkiotoivomusta, ja kun vastineeksi luvataan näkyvyyttä, tulee selvästi sellainen kuva, että ilmaisia bloggareita tässä haetaan.

Voi vain ihmetellä, mitä ilmoituksen laatijoiden mielessä on liikkunut. Onkohan siellä ajateltu, että netissä on pullollaan lahjakkaita bloggaajia, jotka vain odottavat tilaisuutta päästä bloggaamaan ilmaiseksi Turun Sanomien sivustolle? Sellainen kuva tästä syntyy. No, se osoittaa vain sosiaalisen median täydellistä ymmärtämättömyyttä. Etenkin, kun ilmaiset some-yhteistyösopimukset ovat olleet mediassa tapetilla aivan vast’ikään, niin olisi voinut odottaa, että jo ihan imagonkin vuoksi haluttaisiin näyttää hyvältä ja luvattu kohtuullinen korvaus palveluksista.

Koska halusin pelastaa Turun Sanomat uhkaavalta imagovahingolta (ihan vain hyvää hyvyyttäni – mitään sidosta heihin minulla ei ole), niin vinkkasin asiasta sekä heidän Twitter-tililleen että Facebook-sivulleen. En kylläkään odottanut, että viesteihini vastattaisiin, sillä Turun Sanomat näkyy noudattavan kummassakin some-kanavassaan erittäin yksisuuntaista viestintää: ihmisten kommentteihin ei juurikaan vastata. Se kyllä sopii kuvaan.

On erittäin surullista, että yhden Suomen suurimman sanomalehden sosiaalisen median käyttö ja ymmärrys on vielä tällä tasolla. 😦 Ette te voi suhtautua ihmisiin vain ilmaisena työvoimana ja passiivisena lukijamassana. Toivottavasti opitte tästä tapauksesta jotain. Nähtäväksi jää, miten isoksi ”näkyvyystappionne” kasvaa ennen kuin edes hoksaatte reagoida jotenkin.

Sen sijaan some-käyttäjien keskuudessa tästä osataan ottaa ilokin irti, vai mitä sanotte näistä kommenteista:

Chacha 9.11.2015 klo 14:01 (Ts.fi:ssä)
Pitäisi maksaa pari laskua. Täytyy tsekata näkyvyystiliote ja katsoa mihin kaikkeen näkyvyys riittää.

Jenni 9.11.2015 klo 15:17 (Ts.fi:ssä)
Nyt kyllä täytyy laittaa hakemusta menemään! Olisi upeaa päästä tuottamaan sisältöä ja klikkejä lehdelle korvauksetta.

Rogaciano Cavadas Kaipainen (Facebookissa)
Tosi hyvä idea! Voisiko Turun Sanomat periä myös asiakkailtaan tilausmaksut esim. kehuina rahan sijaan?

Breaking news: Turun Sanomien vastaus (päivitetty 16:30)

@hponka @PekkaPekkala Kiitos palautteesta. Turun Sanomat käy keskustelut bloggareiden ja verkkokolumnien kanssa aina kahdenvälisesti.

— Turun Sanomat (@turunsanomat) November 9, 2015

Ja se siitä? Ilmeisesti yllä olevat tulkinnat osuivat aivan oikeaan, kun kerran mitään oikaistavaa ei kerrottu.

Herätys! Milloin viimeksi katsoit ulos some-kuplastasi?

Oletko joskus törmännyt Facebookissa tai Feissarimokissa henkilöön, joka kertoo, ettei seuraa enää uutisia, koska kaikki olennainen tieto on somessa? Hän voisi kirjoittaa esimerkiksi näin:

(Huom. kuvassa oleva status-päivitys ei ole totta, vaan löyhästi tosielämään perustuvaa fiktiota. Yhteneväisyydet todellisuuteen eivät ole sattumaa.)

Sosiaalisen median kuplista on muodikasta puhua, mutta kuinka moni on huomannut itse elävänsä sellaisen sisällä? Siinä vaiheessa, kun some-juttuihin alkaa uskomaan enemmän kuin ammattitoimittajien tekemään työhön, on viimeistään aika herätä: kaikki tieto ei todellakaan ole netissä, eivätkä aikansa kuluksi uutisia somessa kommentoivat yleensä ole perehtyneet niiden aiheisiin likimainkaan sen verran kuin toimittajat.

Toki on hyvä olla mediakriittinen – ja olen sitä usein itsekin – mutta kategorisesti ei kannata olla uskomatta kaikkea ”perinteisen median” julkaisemaa tietoa ja käpertyä vain omaan kuplaansa.

Ennen kuin menen kupliin syvemmälle, niin alla syyt, miksi olen lähtökohtaisesti valmiimpi uskomaan toimittajan kirjoittamaa juttua kuin netin kuulopuheita, vaikka toimittajalla olisikin paineita saada jutulle mahdollisimman paljon lukijoita:

• Toimittaja on työstään vastuussa mm. lähimmälle esimiehelleen, lehden päätoimittajalle, lukijoille ja itselleen.
• Toimittajan työtä ohjaa journalistin (eettiset) ohjeet. Kukaan toimittaja ei oikeasti halua saada jutustaan langettavaa päätöstä Julkisen sanan neuvostolta. Miettikää, mikä määrä kotikriitikkoja ja kateellisia kilpailijoita syynää jokaisen putkesta ulos tulevan tuotoksen suurennuslasin kanssa läpi.
• Sen mitä toimittajia tunnen, niin useimmilla heistä on pyrkimys tehdä luotettavia juttuja mm. tarkistamalla faktat ja käyttämällä asiantuntijoita. Toimittaja ei ole se, joka on valmis uskomaan asian olevan totta vain siksi, että kuuli siitä kaverilta somessa. Tämä selvimmin erottaa hänet satunnaisesta Facebook-uutisseuraajasta.
• Toimittajat erikoistuvat eri aihealueisiin kuten talouteen, politiikkaan, tietotekniikkaan, urheiluun ja kulttuuriin. Kun ihminen haastattelee aihepiiriin vihkiytyneitä henkilöitä vaikkapa 20-30 vuodessa, niin jotain on pakko tarttua häneen itseensäkin, vai mitä?
• Kun toimittaja kirjoittaa uutisen, yllä olevat seikat painottuvat, sillä lehdissä pidetään tärkeänä erottaa asiajutut ja toimittajien omat mielipiteet. Jälkimmäiset julkaistaan pääkirjoituksissa, kolumneissa, näkökulmissa ja kommenteissa, joten niitä ei ole mikään ”tarve” sekoittaa uutisteksteihin.

Tästä huolimatta myönnän auliisti, että toimittajat tekevät virheitä, ja että ammattikuntaan kuuluu liian monia, joilla ei ole ns. journalistista kunnianhimoa, vaan he sortuvat klikkiotsikoiden tehtailuun ja copy-paste-uutisten tekoon eli kopioivat suosittuja juttuja amerikkalaisilta uutissivustoilta. Joskus olen jotain tästä kirjoittanutkin.

Ei ole mikään ihme, että lähes 90 % suomalaisista ei usko kaikkea, mitä uutisissa kerrotaan. Kaikkea ei tietenkään pidä uskoa. Toimittajat tietävät tämän epäilemättä parhaiten.

Sitten kuplien puhkontaan.

Jokainen meistä elää jonkinlaisen ”kuplan” sisällä. Kyse on vain siitä, miten isossa. Facebook-kavereiden verkostoon tietonsa perustavalla kupla on pienempi kuin monipuolisesti maailman tapahtumista uutisia kirjoittavalla toimittajalla.

Edes suuri kupla ei pelasta haksahtamasta epätotuuksiin. Toimittajat yleensä elävät valtavasssa ”toimittajien kuplassa”, jossa seurataan toimittajia kiinnostavia asioita ja kaikkea, mitä nyt muutkin toimittajat pitävät tärkeänä. Toimittajien kuplassa pätee erityinen mekaniikka, jota kutsutaan uutisarvoksi. Jos uutisarvo arvioidaan isoksi (toimittajien mielestä), ei uutisen tarkistamista pidetä niin tärkeänä kuin sitä, että uutinen ehditään julkaista ennen muita. Toimittajat nähkääs ovat kehitelleet itselleen uskomuksen, että jos jokin asia on heistä tärkeä, niin se on sitä ja olisi suorastaan väärin vitkutella sen kertomisessa.

Vanha kansa sanoisi, että tilaisuus tekee varkaan. Ja joskus tekijänoikeuksien rikkojan, jopa valtakunnan ykkösmediasta.

Toinen voimakkaasti toimittajiin vetoava seikka on hyvä tarina. Jos tarina on riittävän hyvä, sen kertojaan halutaan uskoa. Tällaista on tietenkin helppo käyttää hyväksi. Otetaan esimerkki. Muistatko vuosi sitten syksynä suuresti hehkutetun uutisen Ello-nimisestä uudesta sosiaalisen median palvelusta, jonka piti lyömän Facebookin? Se oli pelkästään hyvä tarina, jonka leviäminen ei perustunut muuhun kuin toimittajien kuplaan.

Näihin kysymyksiin uhraavat tietenkin aikaansa vain hyvät toimittajat. Huonot seuraavat Amppareiden listaa, että kuka sai minkäkin jutun ja paljonko omat jutut keräävät klikkejä. Sekä tietysti some-jakojen määriä. Onneksi enemmistö on edelleen hyvien puolella pahaa vastaan. Se on syy, miksi heitä puolustan. Kaikki eivät edes ole uhranneet itseään markkinatalouden alttarille – esimerkkeinä Rapport ja Long Play, joiden toimittajat kirjoittavat laadukkaita juttuja aiheista, jotka todella kiinnostavat heitä ja lukijoitaan.

Mutta kuplistahan tässä piti kirjoittaa, eikä iänikuisesta journalismista.

Mikä siis on kupla? Lyhyt määritelmä menee (itseäni lainaten) näin:

Kun sosiaalisen median käyttäjät valitsevat omien intressiensä mukaan, keitä he ottavat mukaan verkostoihinsa ja mitä tietolähteitä he seuraavat, niin myös somen kautta saatava tieto on jokaisen käyttäjän kohdalla erilaista. Verkostoitumisessa ei siten ole kyse vain henkilöiden ja muiden tahojen valinnasta, vaan samalla käyttäjä muodostaa konkreettisesti omien valintojensa mukaisen informaatio- ja uutiskanavan. — Tämä on omiaan synnyttämään niin sanotun kuplan: kun käyttäjä valitsee omia mielipiteitään vastaavia tietolähteitä, ne vahvistavat entisestään hänen omia uskomuksiaan.

Kyse ei siis ole enemmästä tai vähemmästä kuin siitä, mihin koko nykymuotoisen sosiaalisen median suosio perustuu: käyttäjien välisestä verkostoitumisesta ja sen tuottamasta sosiaalisesti suodatetusta sisältövirrasta. Kun tämä yhdistyy ihmisen taipumukseen valita mieluummin mieluisia kuin epämieluisia asioita, on kyseessä systeemi, joka tuottaa kuplia.

Sosiaalinen media siis tuottaa ja vahvistaa kuplia, eikä sitä voi täysin välttää. Kuplien välttämiseksi on ehdotettu sitä, että ottaa monipuolisemmin eri alojen ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä seurantaansa. Niin voi kuitenkin vain laajentaa kuplaansa – mikä on jo saavutus sinänsä. Tällä kertaa en kuitenkaan kehu somea tämän vuoksi.

Seuraava esimerkki on Tuija Aallon blogista. Hän kertoo Etnografisen tutkimustoimisto Kennon tutkimuksesta, jossa eräs haastateltavana ollut lukiolainen kuvasi omaa mediakuplaansa:

Hän toivoi, että mediassa kirjoitettaisiin esimerkiksi tavallisten ihmisten selviytymistarinoita, koska ei ole koskaan sellaisia saanut lukea. Varttunut mediakäyttäjä osaisi hakea sellaista sisältöä naistenlehdistä, mutta kyseisen lukiolaisen vastaanottama sosiaalisen median sisältö oli lähinnä ulkonäköön painottuvaa kuvallista oman elämän raportointia. Tällaisia blogisisältöjä leimaava täydellisyyden tavoittelu aiheutti nuorelle naiselle ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta liittyen ulkonäköön ja arjen hallintaan.

Lisäksi Tuija nostaa esiin asian, jota kannattaa miettiä huolella: jos ihminen ei aktiivisesti pyri laajentamaan omaa kuplaansa, valikoitu sosiaalinen verkosto johtaa lopulta passiiviseen sisältöjen vastaanottamiseen.

Kerran minulta kysyttiin mielipidettä ohjelmasta, joka etsisi automaattisesti minua kiinnostavaa sisältöä Twitteristä. Joka suosittelisi minulle sisältöjä sen mukaan, mistä olen aiemmin ollut kiinnostunut. Vastasin, että se olisi pahinta, mitä Twitterille voisi tehdä. Mutta onko meitä todella kiinnostava sisältö sitä, mikä on kuplassa, vai sitä, joka on kuplan ulkopuolella? (Vai uskottelemmeko vain itsellemme jälkimmäistä?)

Mutta kai sentään aktiivinen omien sisältöjen tuottaminen ja jakaminen somessa on hyväksi? No, ei välttämättä. Hyperaktiiviset sisällöntuottajat ovat vain kolikon toinen puoli.

En voi välttää yhdistämästä yllä olevaa lukiolaisen kertomusta tuoreeseen Sari Östmanin väitöstutkimukseen, joka käsittelee elämänjulkaisemista sosiaalisessa mediassa. En ole lukenut varsinaista väitöskirjaa, mutta väitöstiedotteessa esitetään elämänjulkaisemisen identiteetin kehittyvän kolmessa vaiheessa huipentuen lopulta tähän:

Kolmas omaksumisen vaihe on syväomaksuminen. Toimija sisäistää roolinsa identiteetiksi asti. Silloin hän saattaa huomata ajattelevansa elämää julkaisujen kautta ja pohtivansa: ”Millasen päivityksen tästä sais?” Elämäjulkaisija-identiteetti kurkistelee vaikkapa äidin tai työntekijän roolin olan yli. Näin toimiva identiteetti on täysin uusi ilmiö verrattuna aiempaan roolikäsitysten ja sosialisaation tutkimukseen, jonka edelläkävijöitä 1960-luvulta lähtien ovat olleet sosiologit Peter Berger ja Thomas Luckmann. Aiemman käsityksen mukaan roolin taustalla vaikuttava identiteetin osa painuu taka-alalle, kun toinen rooli siirtyy toimimaan aktiivisesti. Elämäjulkaisija-identiteetti kieltäytyy tekemästä tätä.

Vastaavia tutkimustuloksia omasta elämästä kertomisen koukuttavuudesta some-palveluissa on saatu muuallakin. Näin epäilemättä voi tapahtua Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa, YouTubessa ja muissa some-palveluissa, joiden ydin on omien sisältöjen julkaisu ja verkostoituminen. Monien kyselyjen mukaan yksi suurimmista syistä sosiaalisen median käyttöön on yhteydenpito tuttujen kanssa. Mutta eikö koko homma ole mennyt päälaelleen silloin, kun omien asioiden kertomisesta on tullut kaikkein tärkeintä? 

Mielestäni elämänjulkaisemisen identiteetti ei ole tavoiteltava asia, vaan uhkakuva. Ei sosiaalisen median ollut tarkoitus tehdä meistä omaan napaamme tuijottajia vaan muista kiinnostuneita ja heihin vuorovaikutuksessa olevia. Elämänjulkaisijan kupla on pienin mahdollinen: siihen ei mahdu muita kuin hän itse.

Ja entäpä tämä kirjoitus? Onko tämän tarkoituksena julkaista minun ajatuksiani vai saada sinut pohtimaan asiaa? Pelastaako tätä enää edes kysymys, että mitä mieltä sinä olet?