Suomalaisnuorilla on massiivinen ruutuaikaongelma, mutta PISA-tulokset johtuvat siitä vain osittain

Tuoreimpien PISA-tulosten laskevat osaamispisteet nostivat jälleen kerran lasten ja nuorten kännyköiden käytön tikun nokkaan. Keskustelussa on heitelty syytöksiä suuntaan jos toiseenkin. Kouluihin on vaadittu kännykkäkieltoa. Toisaalta opettajat ovat kysyneet kotien ja vanhempien vastuuta.

Ennen kuin syyttely riistäytyy käsistä aikuisten pitäisi kuitenkin pystyä siihen, johon yhä harvempi nuori kykenee: on pysähdyttävä, maltattava tutkia asiaa kriittisesti tarkemmin ja tehtävä johtopäätökset vasta sitten.

Yritän tarjota avuksi pari tiedonmurusta.

Kännyköiden kanssa käytetty aika on kasvanut nopeasti

Olen pitänyt koulutuksia ruutuajan hallinnasta vanhemmille (jutun lopussa esimerkki) ja auttanut mm. Mannerheimin lastensuojeluliiton ruutuaikaohjeiden teossa. Seuraan myös aktiivisesti, miten nuoret käyttävät netti- ja somepalveluita. Voi olla varma, että tänäkin iltana lukemattomissa kodeissa käydään vääntöä, mihin aikaan puhelin pitää laittaa pois ja saako laite olla yöllä lapsen ulottuvissa.

DNA:n koululaistutkimuksissa on seurattu pitkään kouluikäisten kännyköiden parissa käyttämää aikaa. Valitettavasti asiasta ei ole virallista tilastoa – kuten ei paljon muustakaan tähän teemaan liittyvästä, vaikka aihepiiri on yhteiskunnallisesti mitä tärkein.

DNA:n kysely tehdään lasten ja nuorten vanhemmille, joten oletettavasti totuus on saatuja tuloksia karumpi. Joka tapauksessa tulos on selvä: kännyköillä vietetty ruutuaika on lisääntynyt merkittävästi edellisen 6 vuoden aikana niin 5-12-vuotiailla kuin 13-16-vuotiallakin.

Tuloksista nähdään, että kännyköillä vietetty aika on kasvanut erityisesti kahtena edellisenä vuonna nopeasti. Yhä useampi 13-16-vuotias on puhelimella yli neljä tuntia päivässä, jota on pidetty useissa tutkimuksissa kriittisenä rajana.

Itse asiassa kehitys näyttää yllättäneen kyselyjen tekijätkin, sillä teinejä varten lisättiin tämän vuoden kyselyyn kaksi uutta vastausvaihtoehtoa: 4-6 tuntia ja yli 6 tuntia päivässä.

Sitä sopii pysähtyä hetkeksi miettimään, että vanhempien mukaan jo 11 % 13-16-vuotiaista on puhelimellaan yli 6 tuntia päivässä – siis yli neljänneksen vuorokaudesta.

Useimmat teinien vanhemmat pitävät DNA:n kyselyssä sopivana puhelimen käyttöaikana 1-4 tuntia päivässä. Hyvin harva vanhempi ajattelee, että yli 4 tuntia puhelimella päivässä olisi ”sopiva” aika. Tavoite ja realiteetit eivät kohtaa.

On lohdullista, että kyselyssä tulee esiin sekä vanhempien että nuorten oma tavoite rajoittaa ruutuaikaa. Ongelmaan on siis perheissä herätty – mitä tuskin kukaan vanhempi pitää yllätyksenä, sillä runsaalla ruutuajalla tuppaa olemaan monenlaisia seurauksia.

Huomaa, että 5-12-vuotiaiden vanhemmista 80 % rajoittaa lapsen ruutuaikaa, mutta 13-16-vuotiaiden vanhemmista vain 51 %. Pienten lasten kohdalla liiallisella ruutuajalla voi olla suurempi merkitys lapsen kehitykseen, joten tulosta voi pitää toivottavana. Toisaalta 13-16-vuotiailla ruutuaikaongelma on suurempi, mikä voi osaltaan johtua juuri siitä, että vanhemmat eivät rajoita heidän ruutuaikaansa yhtä paljon kuin pienempien lasten.

Yläkoululaisten ruutuaikaongelma näkyy THL:n kouluterveyskyselyssä

Meillä on uskomattoman vähän virallisia tilastoja ja tietoa lasten ja nuorten digitaalisten laitteiden ja sisältöjen käytöstä sekä niihin liittyvistä haasteista. Esimerkiksi Tilastokeskuksen kyselyt alkavat vasta 16-vuotiaista.

Onneksi sentään THL:n kouluterveyskyselyssä selvitetään lasten netinkäytön ongelmia. Seuraavat kuvaajat ovat 8. ja 9.-luokkalaisten vastauksista.

Tänä vuonna 40 % vastaajista kertoi huomanneensa olleensa usein netissä, vaikka ei ollut huvittanut. Tytöillä ongelma oli selvästi suurempi: lähes puolet vastasi kysymykseen myöntävästi.

Tänä vuonna 33 % vastaajista kertoi yrittäneensä vähentää netissä viettämäänsä aikaa, mutta ei ollut onnistunut siinä. Lukemaa voi verrata edellä DNA:n kyselyn tulokseen siitä, kuinka moni oli rajoittanut kännykällä viettämäänsä aikaa (36 % 13-16-vuotiaista) – sillä useimmiten nuoret ovat netissä juuri kännykällään. Kouluterveyskysely ei valitettavasti kerro, kuinka moni nuori oli onnistunut vähentämään netissä viettämäänsä aikaa.

Edelleen kouluterveyskyselyn mukaan 20 % 8. ja 9.-luokkalaisista oli tuntenut olonsa hermostuneeksi, kun ei ollut päässyt nettiin. Tytöistä 25 % ja pojista 14 %. Kyseessä on tyypillinen peli- ja netti-/someriippuvuuteen liittyvä oire.

Kun riippuvuus digisisällöistä on kehittynyt vakavaksi, se alkaa vaikuttaa syömiseen ja nukkumiseen. Tämän vuoden kouluterveyskyselyn mukaan näin oli 14 % yläkouluikäisistä vastaajista. Tytöillä 17 % ja pojilla 11 %.

Mitä tutkimukset sanovat ruutuajan ja somen liikakäytön vaikutuksista?

Maailmalla ruutuaikaongelmien tutkimus on ollut yleistä jo yli vuosikymmenen. Valitettavasti Suomessa ruutuaikaa on hyssytelty ja kriittistä tutkimusta on ollut vähän. Suomessa digilaitteiden hyötyjä on mielestäni liioiteltu ja riskejä vähätelty. Osittain sen takia tilanne on päässyt niin pahaksi kuin se nyt on.

Tyypillisesti keskustelu ruutuajasta kääntyy väitteeseen, ettei ruutuajan määrällä ole merkitystä, vaan sillä, mitä laitteilla tehdään. Tavallaan näin onkin ja on syytä erottaa aktiivinen ja passiivinen ruutuaika. Silti myös ruutuajan määrällä ja ajoituksella on merkitystä, koska vuorokaudessa on vain 24 tuntia.

Jos ruutuaika vie vuorokaudesta leijonan osan, ei muihin tärkeisiin elämän sisältöihin jää aikaa. Nuorella tulisi mahtua päivän sisään esimerkiksi koulu, läksyt, liikuntaa/ulkoilua, harrastuksia, perheen ja kavereiden kanssa olemista sekä syömiset ja riittävä uni yöllä.

Jyväskylän yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin 11-, 13- ja 15-vuotiaiden ongelmallisen sosiaalisen median käyttöä ja sen yhteyttä nukkumaanmenoaikaan ja yöunen pituuteen. Lainaus tiedotteesta:

Ongelmalliset somen käyttäjät nukkuivat koulupäivää edeltävinä öinä tunnin vähemmän ja menivät tunnin myöhemmin nukkumaan verrattuna nuoriin, jotka käyttivät sosiaalista mediaa harvoin tai eivät käyttäneet sitä ollenkaan.

Lisäksi intensiivisesti sosiaalista mediaa käyttäneet koululaiset nukkuivat koulupäivää edeltävinä öinä 40 minuuttia vähemmän ja vapaapäivinä lähes puoli tuntia vähemmän kuin harvoin somea käyttävät nuoret.

Tutkimus ei rajoittunut vaan Suomeen, vaan mukana oli 18 maata. Suomessa nuoret menivät ei-koulupäivinä (kuten sunnuntai-iltaisin) kaikkein myöhimmin nukkumaan. Tältä osin ongelma oli siis Suomessa vakavin. Tästäkään sijoituksesta tuskin voi olla ylpeä. Ongelmalliset somen käyttäjät (”problematic SMU”) menivät kaikissa maissa nukkumaan viimeisinä.

On Selvää, että jos kännykän/somen ääressä valvotaan yöllä, sillä on vaikutuksensa sekä lapsen koulunkäyntiin että yleisemminkin elämään ja hyvinvointiin. Tätä kuvattiin tutkimuksessa kuvaavalla käsitteellä ”sosiaalinen jetlag”.

Saman tutkimustiimin jäsenet ovat julkaisseet muitakin kiinnostavia artikkeleita. Vuonna 2021 julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin suomalaisnuorten (11, 13 ja 15 v.) ongelmallista sosiaalisen median käyttöä sekä sen yhteyttä koulumenestykseen ja vanhempien somen käytön valvonnan tiukkuuteen.

Tutkimuksessa somen ongelmakäyttöön liitettiin mm. päänsärky, niska- ja hartiavaivat, alavireisyys, hermostuneisuus, ärtyneisyys, useiden terveysongelmien kertyminen, fyysinen passiivisuus, yksinäisyys, alhainen arvio omasta terveydestä, aamuinen väsymys ja lyhyet yöunet.

Tutkimuksen mukaan 40 % tytöistä oli kohonnut riski ongelmalliseen somen käyttöön ja 10,5 %:illa oli jo kehittynyt ongelmallinen somen käyttö (PSMU). Ongelma oli selvästi suurempi 13- ja 15-vuotialla kuin 11-vuotialla, niillä nuorilla, joiden vanhempien valvonta oli heikkoa ja/tai joiden koulumenestys oli heikko.

Positiivisena huomioina voidaan todeta, että riski ongelmalliseen somen käyttöön oli selvästi pienempi niillä nuorilla, joiden vanhemmat olivat tiukempia nuorten somen käytön valvonnassa.

Jos kännykät kerran aiheuttavat ongelmia, pitäisikö niiden käyttö kouluissa kieltää?

Keskustelu kännyköiden ja ylipäätään teknologian käytöstä opetuksessa typistyy jostain syystä usein juupas-eipäs-väittelyksi. Tässä ei ole mitään uutta: olen kirjoittanut samasta jo vuonna 2018 ja varmaan monta kertaa sitä aiemminkin (katso blogin arkisto).

En usko, että nuoret ehtivät millään koulussa kehittämään kännykkä-, some- tai muuta ruutuaikaongelmaa. Ruutuaikaongelma ”hankitaan” vapaa-ajalla, mutta sen vaikutukset, seuraamukset ja suoranaiset oireet näkyvät kouluissa. Tällä tarkoitan esimerkiksi riippuvuteen liittyvää vaikeutta pitää kännykkä poissa oppituntien aikana silloin, kun sitä ei ole tarkoitus käyttää, hermostumista siksi, että joutuu olemaan pois laitteelta, keskittymisvaikeuksia ja edellä kuvattua unen puutteesta johtuvaa väsymystä.

Siksi toiseksi kouluissa ei yksinkertaisesti edes käytetä digitaalisia laitteita ja sisältöjä vielä kovin paljoa. Tämä käy ilmi kansallisesta DigiVOO-tutkimushankkeen ensituloksista. Hyvin harva yläkoululainen oli tehnyt mitään kysyttyjä digitaalisia asioita edes viikottain.

Samaan aikaan on täysin selvää, että kännyköiden käyttö voidaan kieltää tunneilla, joilla niitä ei ole tarkoitus käyttää. Suuri osa opettajista näin tekeekin ja esimerkiksi kännykkäparkki on monessa koulussa käytössä. Kännyköiden häiritsevään käyttöön voidaan puuttua myös koulujen järjestyssäännöissä ja tarvittaessa myös välitunneilla. OPH on antanut tätä koskevat ohjeistukset jo järjestyssääntöjen laatimisen ohjeessa vuonna 2016. Koulujen näkökulmassa tässä ei ole siten mitään uutta.

Mutta entä PISA-tulosten huonontuminen, mitä sille voidaan tehdä?

Kännykät ja ruutuaikaongelma ovat taatusti osasyynä suomalaisnuorten laskeneisiin PISA-tuloksiin. Näin uskon, mutta samalla on varmaa, ettei se ole ainoa syy.

Kännyköiden vaikutus kouluun ja oppimistuloksiin on huomattavasti monisyisempi kuin kysymys siitä, pitääkö laitteet kerätä pois tuntien ajaksi. Nimittäin puhelimilla (tai netissä tai peleissä jne.) käytetty aika on pois monesta oppimisen näkökulmasta tärkeämmästä asiasta. Ehkä tärkein vaikutus on se, että mitä ilmeisemmin kännyköiden ja muiden digitaalisten laitteiden parissa vietetty aika on vähentänyt merkittävästi kirjojen lukemista.

Siinä missä kirjan lukeminen edellyttää rauhoittumista, keskittymistä ja pitkien lauseiden sekä kappaleiden ymmärtämistä, ei sosiaalisen median sisällöt tai pelit vaadi lähimainkaan samaa. Lukemisen väheneminen laskee peruslukutaitoa, joka on edellytys monen muun asian oppimiselle.

Myös tämän päivän nettiympäristöissä tarvittava digitaalinen informaatiolukutaito voi rakentua vain hyvän peruslukutaidon varaan. Myöskään kriittinen luku- ja arviointikyky eivät ole mahdollista ilman kykyä keskittyä tiedonhakuun ja eri lähteiden lukemiseen.

Parasta mitä vanhempi voi tehdä lapsen peruslukutaidon edistämiseksi on lukea pienelle lapselle, harrastaa lukemista myös itse sekä kannustaa teinin lukuharrastusta.

Toisaalta yletön ruutuaika on pois jo edellä mainitsemistani muista arkipäivän hyvinvointiin liittyvistä asioista kuten liikunnasta, ulkoilusta, harrastuksista ja perheen sekä kavereiden kanssa olosta. Kyse on ajankäytön tasapainosta, jossa pitää olla sijansa niin koulutyölle, vapaa-ajalle, sosiaalisille suhteille kuin levollekin.

Ruutuaikaongelmassa on kääntäen kyse hyvinvoinnin elementtien puuttumisesta arjesta. Silloin kun lapsen arkeen sisältyy muita hyvinvointia edistäviä aktiviteetteja, ei aikaa yksinkertaisesti enää jää liikaa ruutujen ääressä oleiluun.

Tässä vielä pari viikkoa sitten aiheesta vanhemmille pitämäni koulutuksen esitys, jossa käyn tarkemmin läpi mm. nuorten somen käyttöä (TikTok..), ikärajoja ja pelejä:

Sosiaalinen media, pelit ja ruutuaika from Harto Pönkä

Suomalaisten koululaisten digitaalisen median käyttö (esitys + tilastoja)

Pidin tänään otsikon mukaisen puheenvuoron Faktabaari EDU:lle liittyen Facts4All-hankkeeseen, jossa Faktabaari on mukana. Hankkeessa kehitetään informaatiolukutaitoon keskittyvää MOOC-kurssia opettajille.

Mediakasvatuksesta, monilukutaidoista ja vaikkapa disinformaation tunnistamisesta kiinnostuneiden kannattaa laittaa tämä seurantaan. Odottaessa voi tutustua myös Faktabaarin tuottamaan informaatiolukutaidon oppaaseen.

Omassa puheenvuorossani tehtäväni oli johdatella hankkeessa mukana olevat opettajat lasten ja nuorten digitaaliseen maailmaan huomioiden samalla sekä kodin että koulun ja opetuksen näkökulmia ja aiheeseen liittyviä trendejä.

Suomalaisten koululaisten digitaalisen median käyttö from Harto Pönkä

Tuoreita tilastoja sosiaalisen median käytöstä ja nuorten ruutuajasta

Esitystä varten kävin läpi tuoreita tilastoja. Lähteinä käytin varsinkin DNA:n teettämää koululaistutkimusta ja digitaaliset elämäntavat -kyselyä tältä vuodelta (huom. linkit menevät suoriin PDF:iin). Alla kolme niiden pohjalta koostamaani kuvaa.

Kuvat aukeavat isommiksi klikkauksella ja niitä saa käyttää lähde mainiten.

Digilaitteet ja sosiaalinen media totuuden jälkeisen ajan opetuksessa

Viime aikoina on väitelty tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa. Samaan aikaan olen itse pitänyt aiheeseen liittyviä koulutuksia sekä kirjoittanut siitä. Teen tässä blogikirjoituksessa yhteenvetoa omalta osaltani.

Julkisen keskustelun pontimena on ollut varsinkin HS:n artikkeli, jonka otsikon mukaan koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi. Kyseessä on tietenkin kärjistävä klikkiotsikko ja jutun näkökulmassa näkyy luonnollisesti sen kirjoittaneen toimittajan lähtökohdat.

Klikkiotsikot muuten hyödyntävät samaa mekanismia kuin valeuutiset ja nettitrollit: ne pyrkivät aiheuttamaan lukijassa tunnereaktion, jonka tuloksena hän klikkaa jutun auki. Ylipäätään suuttumusta aiheuttavat viestit somessa synnyttävät neutraaleja viestejä enemmän tykkäyksiä, kommentteja ja jakoja.

(Kuvan lähde: Pew Research Center, 2017)

En silti lähtisi väittämään Helsingin Sanomia valemediaksi. Sellaistakin on jo nähty, kun keskustelu on mennyt tunteisiin.

Edelleen kärjistävät väitteet ovat omiaan aiheuttamaan keskustelun polarisaation: hyvin nopeasti keskustelu aiheesta jakaantuu kahteen vastakkaiseen leiriin. Toinen leiri puolustaa väitettä ja toinen vastustaa, kritisoi ja pyrkii osoittamaan sen vääräksi. Kummassakin on käyttövoimana juuri tunteet.

Tällaisen tunnemyrskyn keskellä on vaikea pysyä puolueettomana. Onneksi mukaan on kuitenkin tällä kertaa sopinut myös kiihkottomasti aihetta tarkastelevia kommentoijia.

Koulut ja digitalisaatio nyt vain sattuvat olemaan aihe, jonka keskustelu on voimakkaasti polarisoitunut.

Ei tarvitse mennä kauaksikaan taaksepäin, kun sama toistui Ylen uutisoitua, että lastenpsykiatri ehdottaa kännykkäkieltoa kouluihin. Siitäkin saatiin railakas puolesta-vastaa-väittely opettajien ja koulutuksen kehittäjien somepalstoilla.

Tuon tapauksen kimmokkeena kirjoitin kännyköiden käytöstä kouluissa ja sosiaalisen median paikasta opetuksessa Dimensio-lehteen. Totesin siinä mm. seuraavaa:

Jos osapuolet pyrkisivät yhteisymmärrykseen, ratkaisu löytyisi nopeasti: kännykät pysykööt poissa opetuksen aikana muulloin paitsi silloin, kun niitä käytetään johonkin tarkoitukseen opetuksessa. Tämä voidaan kirjata koulun järjestyssääntöihin, ja kännyköiden häiriökäyttöön voidaan puuttua.

Kun olen esittänyt tämän ratkaisun opettajille, enemmistö on ollut valmis hyväksymään sen. Kännyköiden kieltämisestä puhuneet ovat myöntäneet, että toki niitä voidaan käyttää silloin, kun opettaja niin haluaa. Kännyköiden hyötyjä korostaneet ovat todenneet, ettei opetusta tietenkään saa häiritä.

Jos enemmistö opettajista on samaa mieltä kännyköiden käytöstä kouluissa, miksi kysymys aiheuttaa vuosi vuodelta kiivaan keskustelun?

—

Kun subjektiiviset kokemukset, tunteet ja jopa valheet syrjäyttävät rationaaliset perustelut ja tutkitun tiedon, sille on olemassa nimitys. Kyse on totuuden jälkeisestä ajasta.

Tunnetuimpia merkkejä totuuden jälkeisestä ajasta ovat Donald Trumpin menestys Yhdysvaltojen presidentinvaalissa ja Iso-Britannian Brexit-äänestys vuonna 2016. Kummassakin tapauksessa kampanjoinnissa käytettiin kyseenalaisia tunteisiin vetoavia väitteitä ja somepalvelujen avulla levitettyjä valeuutisia. Riittävän moneen äänestäjään ne iskivät kuin häkä.

Totuuden jälkeisessä maailmassa on tärkeämpää, mitä väitetään kuin mikä on totta. Hyvä tarina tai tunteita nostattava väite voittaa tylsän faktan.

Koko artikkeli on luettavissa tästä / alta:

Totuuden jälkeisessä ajassa on pidettävä pää kylmänä. Esimerkiksi alussa mainitun HS:n artikkelin kohdalla se tarkoittaa jutun rauhassa lukemista, sen löytämistä, mitä jutussa mainitut henkilöt oikeasti sanovat, ja omien johtopäätösten tekemistä vasta sitten.

Siinä, missä koulujen kännykkäkeskustelussa on helppo löytää toimiva kompromissi, voidaan sama tehdä myös uusien opetusmenetelmien käytössä kouluissa. Tiedän tämän, sillä olen kouluttanut opettajille yli 10 vuoden ajan mm. somen ja yhteisöllisen oppimisen menetelmien käyttöä opetuksessa sekä kirjoittanut aiheesta runsaasti.

Usein koulutustilanteissa haastan koulutukseen osallistuvia esittämään ennen muuta kritiikkinsä. Parhaat keskustelut saadaan, kun joku on eri mieltä ja päästään keskustelemaan sen syistä – argumentoimaan aiheeseen liittyvistä näkökohdista. Kriittinen keskustelu on vain paikallaan kunhan se tehdään asiapohjalta eikä tunteet edellä.

Kriitikotkin ovat paljon vastaanottavaisempia ja valmiimpia pohtimaan kantojaan uudestaan, kun joku kerrankin on halukas kuulemaan heidän mielipiteensä. Eri näkemykset on aidosti kohdattava, olipa aiheesta itse mitä mieltä tahansa. Vain siten päästään rakentavaan keskusteluun.

Tieto- ja viestintätekniikan ja digitalisaation paikka kouluissa on alusta alkaen ollut varsinkin siinä, miten teknologian avulla voidaan tukea opetusta ja oppimista. Sama pätee eri menetelmien käyttöön opetuksessa.

Kun asiaa pohditaan neutraalisti tutkimustulosten ja/tai opettajien kokemusten pohjalta, päästään helposti siihen lopputulokseen, että tietyt teknologiat ja menetelmät sopivat johonkin opetustilanteeseen, mutta eivät kaikkiin.

Vaikka itse olen viehtynyt mm. yhteisölliseen oppimiseen ja sosiaalisen median alustojen käyttöön opetuksessa, en silti väitä niiden sopivan hyvin kaikkiin opetustilanteisiin. Ehkä joskus nuorena maisterinkloppina saatoin niin ajatellakin, mutta hyvin pian tuli selväksi, että maailma on monimutkainen paikka, jossa samat keinot harvoin pätevät kaikkiin tilanteisiin.

Kyseessä on oikeastaan aika selvä ja yksinkertainen asia, vai mitä?

Ja silti juuri tästä saadaan akateemisesti koulutettujen ihmistenkin välillä tulikivenkatkuiset riidat aikaan.

Tästä on kyse, kun puhutaan totuuden jälkeisestä sosiaalista mediasta. Elämme parhaillaan aikaa, jossa varsinkin somessa tarvitaan ihan uudenlaisia taitoja.

Otan taas lainauksen em. Dimensio-lehden artikkelistani, aivan sen lopusta:

Lapset ja nuoret tarvitsevat sosiaalisessa mediassa kipeästi muun muassa seuraavia tietoja ja taitoja:

• Netiketti eli miten sosiaalisessa mediassa tulee toimia
• Somepalvelujen algoritmien toiminnan ymmärtäminen
• Sosiaalisten verkostojen rakenteen ja mekanismien ymmärtäminen
• Lähdekriittisyys tiedonhaussa ja somepalveluissa
• Looginen ajattelu, päättely ja argumentointi
• Verkkokeskusteluissa tarvittavat vuorovaikutustaidot
• Netissä ja somessa yleisten huijausten tunnistaminen
• Häirintään ja vihapuheeseen suhtautuminen ja avun hakeminen
• Valeuutisten ja mielipidevaikuttamisen tunnistaminen
• Markkinoinnin tunnistaminen sosiaalisen median sisällöissä

Monet näistä asioista liittyvät monilukutaitoon. Lisäksi tulevat tieto- ja viestintätekniikan käyttötarkoitukset mm. koulutuksessa, työelämässä, vapaa-ajalla ja yhteiskunnallisessa osallistumisessa, jotka OPS:eissa onkin kirjattu erinomaisesti.

Kaksi taitoa on nostettava sosiaalisen median opetuksessa ylitse muiden, ja ne ovat ihmisenä kasvamisessakin perustavaa laatua: ajattelun ja vuorovaikutuksen taidot. Samalla totuuden jälkeisessä ajassa on entistä tärkeämpää muistaa, että opetukseen ja kasvatukseen sisältyy myös arvot ja asenteet kuten vastuullisuus ja eettisyys. Ne vaativat omakohtaista pohdintaa ja keskustelua.

Yhden ohjeen rohkenen antaa jokaiselle opettajalle ja kasvattajalle: tutustu sosiaaliseen mediaan monipuolisesti. Älä menetä sillä matkalla kykyäsi kriittiseen ajatteluun ja empatian tuntemiseen, vaan pysyttele ääripäiden välissä. Se vaatii erityistä taitoa ja rohkeutta.

Miten totuuden jälkeisen ajan sometaitoja sitten opetetaan? Esimerkiksi näin; tässä maanantaina pitämäni luennon esitys Espoon Olarin lukiolaisille:

Palaan vielä kerran HS:n mielipiteitä jakaneeseen artikkeliin koulujen uusista välineistä ja oppimismenetelmistä. Katsotaan tarkemmin, mitä haastateltavat siinä muun muassa sanoivat:

”Mitä enemmän oppimiseen käytettiin digilaitteita, sitä heikompia oppimistulokset olivat kaikilla Pisa-testien osa-alueilla: matematiikassa, luonnontieteissä, lukemisessa sekä yhteistyöhön perustuvassa ongelmanratkaisussa”, Saarinen sanoo.

Tutkija Aino Saarisen mukaan tuloksia ei selittänyt oppilaiden digitaidot tai laitteiden määrä. Luonnollisesti eivät. Tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa on nimittäin juuri niin hyvää tai huonoa kuin mitkä ovat opettajan taidot hyödyntää sitä opetuksessa.

Se on asia, mitä minä ja tietääkseni useimmat muutkin TVT:n opetuskäyttöä kouluttavat painottavat kaikissa opettajille pitämissään täydennyskoulutuksissa. Laitteet yksinään eivät tee opetuksesta yhtään sen parempaa, mutta huonomman ne voivat tehdä, jos laitteiden käytön myötä opetuksesta puuttuu tavoitteellisuus.

Jälleen kerran: hyvin yksinkertainen ja selvä asia, jos sitä lainkaan pohtii.

Ja mitä tutkija Saarinen tästä sitten totesi?

SAARISEN mielestä digitaalisuutta ei pidä kouluista kokonaan poistaa, mutta digilaitteiden käyttöä pitää tarkoin harkita niin, että niiden käyttö ei ole päämäärä itsessään vaan ainoastaan väline kohti parempaa oppimista.

No, mutta kappas! Mehän olemmekin asiasta täsmälleen samaa mieltä, eikä Saarinenkaan ole digilaitteiden opetuskäyttöä vastaan sinänsä.

Tässä kohtaa artikkelia on myös selvä asiavirhe. Digilaitteiden käyttö opetuksessa ei ole yksinomaan väline kohti parempaa oppimista. Ne ja niihin liittyvät taidot ovat nykyisissä opetussuunnitelmissa myös laajoja oppimissisältöjä.

Tästä esimerkiksi käy edellä olevat artikkeli ja esitys sometaidoista totuuden jälkeisessä ajassa. Kyse on lasten ja nuorten kannalta ensiarvoisen tärkeistä asioista.

On siis virhe nähdä digilaitteet vain opetuksen välineinä.

Toki ne ovat myös todella käteviä välineitä monessa opetustilanteessa. Esimerkkejä löytyy vaikkapa tämän esityksen keskivaiheilta:

Ja HS:n artikkeli jatkuu:

”Jotta oppimista voisi tapahtua, oppilaan tulee ensin keskittyä opeteltavaan asiaan ja prosessoida sitä työmuistissaan ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Jos tämä vaihe estyy, uusi tieto ei siirry pitkäkestoiseen muistiin, eli oppimista ei tapahdu”, Saarinen sanoo.

Tablettia tai tietokonetta käytettäessä keskittyminen on vaarassa sirpaloitua: oppilaan huomio siirtyy opeteltavasta asiasta herkästi toisaalle, kuten digilaitteen käyttöön, digisovelluksen toimintaan tai opettajan antamiin ohjeisiin. Lisäksi digisovellus saattaa tyypillisesti sisältää sekä liikkuvaa, paikallaan pysyvää, näönvaraista että kuulonvaraista tietoa. Tämä vaikeuttaa oppilaan keskittymistä itse opeteltavaan asiaan.

Tässä kohtaa puhuu psykologi omalla asiantuntemuksellaan. Siinä Saarisen näkökulma ja osaaminen eroaa jonkin verran keskiverto opettajan osaamisesta, ja mielestäni juuri tämä – eri ammattikuntien välisen yhteisen kielen puuttuminen – oli osaltaan aiheuttamassa sen, että Saarisen kommentteja tulkittiin suurelta osin myös väärin opettajien keskuudessa.

Tai ehkä osa kommentoijista malttoi lukea vain jutun kärjistetyn otsikon, joka kertoi pikemminkin toimittajan (tai ehkä vieläpä otsikkotoimittajan) kuin tutkijan näkökulman?

Digivälineiden ohella jutun toisena kärkenä oli uudet oppimismenetelmät:

TOINEN selvä tutkimustulos oli, että myös ilmiöoppiminen oli yhteydessä merkittävästi heikompiin oppimistuloksiin. Ilmiöoppiminen tarkoittaa oppilaslähtöistä oppimista. Siinä oppilas itse selvittää, mistä opittavassa aihealueessa tai asiassa on kyse ja mistä tietoa löytyy sekä asettaa itselleen oppimistavoitteita. Lisäksi oppilaat tekevät tyypillisesti runsaasti ryhmätöitä keskenään.

”Matematiikassa ja luonnontieteissä, kuten biologiassa, maantiedossa ja fysiikassa, oppilaslähtöinen opetus oli yhteydessä heikompiin tuloksiin”, Saarinen kertoo.

Sanottakoon tässä kohtaa, että suhtaudun itsekin kriittisesti ilmiöoppimiseen. Minulle ei ole oikein koskaan syntynyt käsitystä siitä, mikä on sen tutkimuksellinen perusta. Sen sijaan ajatus siitä, että opittavia asioita pitää katsoa aihekokonaisuuksina (eli ”ilmiöinä”) eikä vain oppiainerajojen mukaan, on ikivanha ja kuulunut yleissivistävään opetukseen käytännössä aina.

Yllä viitataan ryhmätöiden tekemiseen osana ilmiöoppimista, mutta juttu ei kerro, miten ilmiöoppimista oli kouluissa tehty. Varsinaisesti se ei näytä olleen Saarisenkaan tutkimuksen kohteena.

On helppo todeta, että ilmiöoppimista voi olla hyvää taikka huonoa riippuen siitä, miten opetus- ja oppimistilanne rakennetaan. Tämän takia tutkimustulokset eivät välttämättä lainkaan kerro varsinaisen ilmiöoppimisen opetusidean hyvyydestä, vaan jälleen kerran: opettajien osaamisesta.

Herää myös kysymys, onko PISA-tutkimuksen aineisto edes lainkaan oikea tapa tutkia ilmiöoppimista. Pikemminkin se vaatisi esimerkiksi tapaustutkimuksia ja tutkijan jalkautumista kentälle, jotta ilmiöoppimisen onnistumiseen tai epäonnistumiseen johtavat tekijät pystyttäisiin osoittamaan.

Lisättäköön, että oikeasti ei ole tietenkään erikseen ilmiöoppimista tai vaikkapa mobiilioppimista, vaan kyse on aina ihan vain oppimisesta. Mielellään sellaisesta, johon sisältyy muistamisen ohella aihekokonaisuuden ymmärtäminen ja kyky soveltaa opittua.

Mutta mennään eteenpäin:

Digitaalinen ja ilmiöoppiminen vaativat perinteiseen opettajan auktoriteettiin perustuvaan opettamiseen verrattuna paljon enemmän itsekontrollia, itsenäisyyttä, keskittymiskykyä, aloitteellisuutta ja joustavuutta. Niihin pohjautuvat metodit eriarvoistavat, koska ne eivät sovi kaikille, Saarinen perustelee.

Tästä sanoisin, että oikea havainto, mutta johtopäätöksestä ja tavoitteista voidaan olla montaa mieltä.

Ensinnäkin digivälineiden käyttö opetuksessa, ilmiöoppiminen ja ryhmätyöt/yhteisöllinen oppiminen eivät tarkoita automaattisesti sitä, että vastuu oppimisprosessista jätettäisiin kokonaan oppilaille. Pikemminkin kaikki mainitut vaativat opettajalta aiempaa (lue: opettajajohtoista opetusta) huolellisempaa etukäteissuunnittelua ja tehtävänasettelua sekä tarkkuutta seurata ja ohjata työskentelyä sen aikana.

Jos sanotaan, että digilaitteiden ja ilmiöoppimisen käyttö opetuksessa tarkoittaa oppijoiden itseohjautuvuutta, on kyseessä väärinkäsitys. Oppijalähtöisyys ei tarkoita sitä, että oppijat jätettäisiin oman onnensa nojaan. Ehkä tässä näkyy se, että tutkija ei ole opettaja vaan psykologi.

Luonnollisesti yksi opetuksen tavoitteista on lisätä oppijoiden kykyä toimia itsenäisesti ja ryhmissä, minkä takia sitäkin harjoitellaan ja niin tulee opetussuunnitelman velvoittamana tehdäkin. Näiden taitojen harjoitteluun on oikeus kaikilla oppijoilla – myös tutkija Saarisen mainitsemilla riskiryhmien oppilailla.

Siten on erittäin kyseenalaista väittää, että digilaitteiden käyttö tai ilmiöoppiminen sinällään olisivat eriarvoistavia metodeita. Kyseessä on tutkijan tekemä väärä johtopäätös (tai mahdollisesti se, että toimittaja siteerasi häntä epätarkasti, mikä varauma on aina muistettava).

Saarisen tutkimuksen tulokset ovat kuitenkin tärkeitä, ja ne korostavat opettajien tarvetta saada tieto- ja viestintätekniikan pedagogiseen käyttöön lisää osaamista. Olkoonkin, että tutkimuksen data ei ole tuoretta, eivätkä tulokset siten suoraan kerro, mikä tilanne on tänään.

Täydennyskoulutusta on ollut runsaasti tarjolla – jopa kouluille ilmaisena – mutta ongelmana on opettajien pääsy niihin. Eräs opettaja kommentoi keskustelun aihetta osuvasti Facebookissa seuraavasti:

Tämä lääke on tiedetty vuosikaudet, mutta miksi sitä ei käytetä?

P.S. Jätän Liisa Keltikangas-Järvisen kommentit HS:n jutussa jokaisen lukijan itseharjoittelumateriaaleiksi. On hyvä muistaa, että toimittaja valitsee kommentaattori-haastateltavat lähinnä juttuun valitsemansa näkökulman perusteella.

P.P.S. Olisi tietenkin helppoa harjoittaa tässä yhteydessä mediakritiikkiä ja muistuttaa toimittajan velvollisuudesta tuoda jutussa esiin useampia näkökulmia.

21. vuosisadan taidot ja monialaiset oppimiskokonaisuudet (esitys)

Pidin eilen webinaarin Oulun yliopiston täydentävien opintojen keskukselle. Osallistujat olivat Tyrnävän, Limingan, Lumijoen, Muhoksen, Utajärven ja Pudasjärven koulujen opettajia. Aiheena oli 21. vuosisadan eli niin sanotut tulevaisuuden taidot sekä uuden opetussuunnitelman laaja-alainen osaaminen ja monialaiset oppimiskokonaisuudet eli MOKit. Melkoisia sanahirviöitä, mutta koulutuksen tarkoitus olikin tuoda konkreettisesti esiin, mitä osaamista tulevaisuudessa (ja jo nyt!) tarvitaan sekä mitä ne tarkoittavat käytännössä.

Alla esitys ja siitä poimittu yksi tulevaisuuden taitoja selventävä kuva.

Avaa esitys SlideSharessa

Kuvan lähde: Mozilla, Nettilukutaito/Web Literacy (suomennokset allekirjoittaneen)

Sosiaalinen media opetuksessa ja opettajien verkostoitumisessa (esityksiä&videoita)

Kävin pitämässä Oulun yliopiston täydentävien opintojen keskukselle (TOPIK) kaksi esitystä/videota. Ensimmäisen kohderyhmänä on opettajat, jälkimmäisen rehtorit.

Alla esitykset ja linkit videoihin:

Avaa esitys SlideSharessa

Katso video TOPIK:in sivustolta

Avaa esitys SlideSharessa

Katso video TOPIK:in sivustolta

Pisa-tulokset, populismi ja tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa

PISA-tulokset tulivat ja Suomi putosi pois maailman parasta opetusta tarjoavien maiden joukosta. Mutta vain maailman: kun katsotaan PISA:n yhteispisteitä, Suomi on edelleen paras Euroopassa.

Tulokseen voi edelleen olla erittäin tyytyväinen, mutta osaamistason laskevaan trendiin tietenkään ei. PISA-tulokset ovatkin antaneet oivan keppihevosen eri tahoille ajaa omaa agendaansa. Kummallista kyllä, osa populistisista ulostuloista on jopa täysin vastakkaisia varsinaisten PISA-tulosten ja sitä analysoineiden tutkijoiden johtopäätösten kanssa.

Pahimmasta PISA-uutisankasta vastaa… YLE!

Varsinkin keskustelu tietotekniikan ja kännyköiden käytöstä kouluissa käy parhaillaan kuumana – ja melkoisen villinä. Etenkin tämä YLE:n uutinen sai paljon huomiota:

Jutussa Helsingin yliopiston opettajakoulutuslaitoksen johtaja Jari Lavonen toteaa mm. seuraavaa:

Tietokoneiden käytön määrällä on negatiivinen yhteys osaamiseen. Nyt jos ehdotetaan, että lisätään tietotekniikan käyttöä, niin sanotaan myös, että halutaan huonompia tuloksia, Lavonen naurahtaa.

Tämä oli toimittajan toimesta nostettu niin jutun otsikkoon kuin sen ingressiinkin eli aloituskappaleeseen, jossa on totuttu näkemään uutisen keskeinen sisältö. Ikävä kyllä tässä tapauksessa toimittaja joko unohti tarkistaa, mihin faktoihin haastateltavan väite perustuu tai sitten hän nosti tarkoituksella täydellisen mutu-kommentin uutisen kärjeksi.

Ei siksi ihme, että aiheesta nousi iso haloo opettajien suosimassa Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa -Facebook-ryhmässä. Useimmat ihmettelivät aivan oikein, miten Lavonen väitteensä perustelee. PISA-tutkimuksen aineistoista kun tällaista päätelmää ei voi luotettavasti tehdä. (Mikäli tämä aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa lukea tämä artikkeli ja etenkin sen päätösosa, jossa todetaan, ettei PISA-tulokset oikeastaan sovellu tietotekniikan opetuskäytön ja oppimistulosten välisen yhteyden arvioimiseen.)

Osallistuin keskusteluun itsekin ja pyysin siihen mukaan myös Jari Lavosen. Seuraavassa kuvakaappaus keskeisestä osasta keskustelua:

Jari Lavonen siis irtisanoutuu tässä väitteestään, että tietotekniikka huonontaa PISA-tuloksia. Kyseessä oli vain toimittajalle lipsahtanut oma mielipide, ”vääränlaista konkretisointia”, jolle ei löydy faktaperustaa. 

Kun tällainen yhden henkilön lipsahdus ja perusteeton väite päätyy uutisen otsikkoon, sille on vain yksi pätevä nimitys: uutisankka.

Valtakunnanmedian olisi vähintään pitänyt kysyä jonkun muunkin asiantuntija näkemys samasta asiasta. Parempi olisi ollut, jos toimittaja olisi penännyt Lavoselta, minkä tutkimuksen tai tieteellisen julkaisun perusteella hän näin väitti. Lavosen kommenttien perusteella toimittaja valikoi haastattelusta kaikkein kärjekkäimmät kohdat, eikä ilmeisesti tarkistanut niitä jälkeenpäin haastateltavalta. Hiukan epäreilua myös haastateltavaa kohtaan.

Onnea YLE! Toivottavasti korjaatte virheenne yhtä näyttävästi kuin sen toitte julki.

Lisäys 12.12.2013 klo 16:15: Toimittaja Tuuli Toivanen oli tarkistanut Jari Lavoselta, mitä mieltä hän loppujen lopuksi asiasta on. Facebookissa käydystä keskustelusta poiketen hän on kuin onkin väitteensä takana:

@tuulitoivanen: On kai Pisa-tutkijalla ja OKLn johtajalla oikeus mielipiteeseen. Tarkistin: samaa mieltä on. Mielipiteen taustalla kys. korrelaatio.

Näin ollen pitänee sitten todeta, että ymmärsin jotenkin väärin sen, mitä Jari Lavonen tarkoitti em. Facebook-keskustelussa. En vain tajua, miten muutoin ”vääränlaisen konkretisoinnin” olisi voinut ymmärtää.

Mitä PISA-tutkimus todella sanoo tieto- ja viestintätekniikasta?

Väitän, että em. YLE:n uutisella on ollut iso vaikutus siihen, millä sävyllä tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa on viime päivät keskusteltu. Koko keskustelu on kääntynyt juupas-eipäs-väittelyksi, kun sen sijaan pitäisi keskustella MITEN tietotekniikkaa käytetään kouluissa.

Jos sopii, niin teen tässä välissä selväksi oman mielipiteeni:

• Ei, en ole sitä mieltä, että oppilaiden pitää saada käyttää kännykkää tunnilla koska vain sen sijaan, että he opiskelisivat. En myöskään ole sitä mieltä, että ratkaisu on kieltää kaikki oppilaiden omat laitteet koulussa tai kerätä ne tunnin aluksi pois.
• Koulujen ja opettajien pitäisi hallita tieto- ja viestintätekniikkaa sen verran, että oppilaiden omia laitteita osattaisiin käyttää järkeviin ja hyödyllisiin tarkoituksiin koulussa ja oppimisen tukena. Tästä on paljon tutkimusta, tietoa ja osaamista Suomessa, mutta sitä ei ole saatu vielä laajasti sovellettua arkipäivän opetustyöhön – eikä opettajia ole riittävästi täydennyskoulutettu siihen.
• Aiheesta lisää aiemmassa blogikirjoituksessa

Vaikka PISA-tutkimus ei suoraan tutki tieto- ja viestintätekniikan käyttötapoja opetuksessa, aihetta sivutaan Suomen PISA-raportissa. Poimin tähän liittyviä lainauksia raportin johtopäätöksistä alapuolelle. Tässä ”läksyä” erityisesti teille, jotka syytätte PISA-tulosten laskusta tietotekniikkaa:

 Varsinkin matematiikassa tarvitaan uudenlaisia opetuksellisia innovaatioita, joissa hyödynnetään erityisesti poikien vahvaa kiinnostusta tietoteknologiaan

Opetuksessa tulee ottaa käyttöön nykyistä monipuolisempia lähestymistapoja ja pedagogisia ratkaisuja, kuten pelit, tutkiva oppiminen, konkretisointi ja opitun liittäminen arkielämään. Teknologiaa, kuten iPadeja ja älytauluja, tulee hyödyntää opetuksessa tehokkaasti. Opetuksessa pyritään myös löytämään oppilaiden yhteisiä opiskelumuotoja.

Perusopetuksen pedagogisten käytänteiden uudistaminen edellyttääkin mittavaa opettajien täydennyskoulutusta, jossa paneudutaan muun muassa yhteisöllisten ja toiminnallisten työtapojen, tutkivan oppimisen lähestymistapojen ja teknologiatuetun pedagogiikan käyttöön opetuksessa.

PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odotusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytänteiden sekä toisaalta nuorten koulun ulkopuolella kohtaaman todellisuuden välillä on lisääntymässä.

Yksinkertaistaen: koulun pitää kyetä uudistumaan niin, että se motivoi nykynuoria tekemään töitä oppimisensa eteen. Yksi ratkaisu tähän on nimenomaan tekniset vempeleet. Se pitää kuitenkin tehdä niin, että tuloksena on syvällistä oppimista ja ymmärrystä eikä vain parempaa kouluviihtyvyyttä. Pedagogiikka ja opetuksen kehittäminen edellä, ei vain uutta teknologiaa itsetarkoituksellisesti

Haaste kouluille, opettajille ja koko koulutusalalle: miten voitte opettaa nuoria käyttämään kännyköitä, tietokoneita ja nettiä oppimisen ja yhteistyön tukena, jos ette käytä niitä itse keskinäisessä työssänne?