sosiaalinen media, tietosuoja ja opetus, Harto Pönkä
Pidin tiistaina koulutuksen Nuorten Ystävien Osaamisella osallisuutta -hankkeelle ryhmäytymisestä ja vuorovaikutuksesta etätoiminnassa.
Aihe liippaa läheltä ns. akateemista spesialiteettiaihettani eli verkossa tapahtuvaa yhteisöllistä työskentelyä ja oppimista. Koulutuksessa toki pääpainona oli käytännön toimintaohjeet ryhmäytymisen ja vuorovaikutuksen tukemisessa.
Esityksen lopussa käyn läpi myös eri etäkokoussovellusten ominaisuuksia ryhmätyöskentelyn näkökulmasta, tässä:
Pidin eilen luennon yhteisöllisyydestä ja ryhmäytymisestä netissä Päihdepäivillä A-klinikkasäätiön järjestämässä ”Ohjattujen nettivertaisryhmien ABC – starttipaketti” -seminaarissa.
Esityksessäni tarkastelin ensiksi, miten yhteisöllisyys näkyy sosiaalisen median käytössä ja mitä vaikutuksia sillä on ollut somen käyttäjille. Toiseksi ja varsinaisena aiheena kävin läpi sitä, millaisia mahdollisuuksia on luoda ja ylläpitää verkossa toimivia ryhmiä ja yhteisöjä. Tässä tapauksessa näkökulmana oli erityisesti vertaisryhmätoiminta. Esitykseni painottui ryhmien ja yhteisöjen syntyprosessiin kuten ryhmäytymisen vaiheisiin, niiden sosiaaliseen rakenteeseen ja käytännön toiminnan järjestämiseen. Kun tämä puoli on kunnossa, on sopivan teknisen alustan löytäminen sen jälkeen helpompi rasti – joskaan ei ihan yksinkertainen juttu aina sekään.
Esitykseni jälkeen A-klinikkasäätiön Lasinen lapsuus -vertaisryhmätoiminnan koordinaattorit ja vertaisohjaaja kertoivat käytännön kokemuksia anonyymeistä verkossa toimivista vertaistukiryhmistä. Taustalla on peräti jo kymmenen vuoden ajan kehitetty ilmeisen onnistunut toimintamalli. Tutustuimme myös konkreettisesti heidän käytössään olevaan keskustelualustaan ja n. kymmenviikkoisen ohjatun vertaistukijakson vaiheisiin.
Lauran ja Jannen esitykseen voi tutustua tästä.
Seminaarin tavoitteena oli tarjota osallistujille tietoa sekä käytännön kokemuksia ja apua vertaistukiryhmien järjestämiseen. Tämä onnistui mielestäni hyvin, sillä allekirjoittaneen ”teoriaosuus” ja sitä seurannut käytännön kokemusten ja esimerkkien osuus loivat yhtenäisen kokonaisuuden. Kumpikin osuus ikään kuin vahvisti ja tuki toista osuutta, että näin se todella menee, näin se tehdään ja tämä toimii oikeasti!
Viime aikoina on väitelty tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa. Samaan aikaan olen itse pitänyt aiheeseen liittyviä koulutuksia sekä kirjoittanut siitä. Teen tässä blogikirjoituksessa yhteenvetoa omalta osaltani.
Julkisen keskustelun pontimena on ollut varsinkin HS:n artikkeli, jonka otsikon mukaan koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi. Kyseessä on tietenkin kärjistävä klikkiotsikko ja jutun näkökulmassa näkyy luonnollisesti sen kirjoittaneen toimittajan lähtökohdat.
Klikkiotsikot muuten hyödyntävät samaa mekanismia kuin valeuutiset ja nettitrollit: ne pyrkivät aiheuttamaan lukijassa tunnereaktion, jonka tuloksena hän klikkaa jutun auki. Ylipäätään suuttumusta aiheuttavat viestit somessa synnyttävät neutraaleja viestejä enemmän tykkäyksiä, kommentteja ja jakoja.
(Kuvan lähde: Pew Research Center, 2017)
En silti lähtisi väittämään Helsingin Sanomia valemediaksi. Sellaistakin on jo nähty, kun keskustelu on mennyt tunteisiin.
Edelleen kärjistävät väitteet ovat omiaan aiheuttamaan keskustelun polarisaation: hyvin nopeasti keskustelu aiheesta jakaantuu kahteen vastakkaiseen leiriin. Toinen leiri puolustaa väitettä ja toinen vastustaa, kritisoi ja pyrkii osoittamaan sen vääräksi. Kummassakin on käyttövoimana juuri tunteet.
Tällaisen tunnemyrskyn keskellä on vaikea pysyä puolueettomana. Onneksi mukaan on kuitenkin tällä kertaa sopinut myös kiihkottomasti aihetta tarkastelevia kommentoijia.
Koulut ja digitalisaatio nyt vain sattuvat olemaan aihe, jonka keskustelu on voimakkaasti polarisoitunut.
Ei tarvitse mennä kauaksikaan taaksepäin, kun sama toistui Ylen uutisoitua, että lastenpsykiatri ehdottaa kännykkäkieltoa kouluihin. Siitäkin saatiin railakas puolesta-vastaa-väittely opettajien ja koulutuksen kehittäjien somepalstoilla.
Tuon tapauksen kimmokkeena kirjoitin kännyköiden käytöstä kouluissa ja sosiaalisen median paikasta opetuksessa Dimensio-lehteen. Totesin siinä mm. seuraavaa:
Jos osapuolet pyrkisivät yhteisymmärrykseen, ratkaisu löytyisi nopeasti: kännykät pysykööt poissa opetuksen aikana muulloin paitsi silloin, kun niitä käytetään johonkin tarkoitukseen opetuksessa. Tämä voidaan kirjata koulun järjestyssääntöihin, ja kännyköiden häiriökäyttöön voidaan puuttua.
Kun olen esittänyt tämän ratkaisun opettajille, enemmistö on ollut valmis hyväksymään sen. Kännyköiden kieltämisestä puhuneet ovat myöntäneet, että toki niitä voidaan käyttää silloin, kun opettaja niin haluaa. Kännyköiden hyötyjä korostaneet ovat todenneet, ettei opetusta tietenkään saa häiritä.
Jos enemmistö opettajista on samaa mieltä kännyköiden käytöstä kouluissa, miksi kysymys aiheuttaa vuosi vuodelta kiivaan keskustelun?
—
Kun subjektiiviset kokemukset, tunteet ja jopa valheet syrjäyttävät rationaaliset perustelut ja tutkitun tiedon, sille on olemassa nimitys. Kyse on totuuden jälkeisestä ajasta.
Tunnetuimpia merkkejä totuuden jälkeisestä ajasta ovat Donald Trumpin menestys Yhdysvaltojen presidentinvaalissa ja Iso-Britannian Brexit-äänestys vuonna 2016. Kummassakin tapauksessa kampanjoinnissa käytettiin kyseenalaisia tunteisiin vetoavia väitteitä ja somepalvelujen avulla levitettyjä valeuutisia. Riittävän moneen äänestäjään ne iskivät kuin häkä.
Totuuden jälkeisessä maailmassa on tärkeämpää, mitä väitetään kuin mikä on totta. Hyvä tarina tai tunteita nostattava väite voittaa tylsän faktan.
Koko artikkeli on luettavissa tästä / alta:
Totuuden jälkeisessä ajassa on pidettävä pää kylmänä. Esimerkiksi alussa mainitun HS:n artikkelin kohdalla se tarkoittaa jutun rauhassa lukemista, sen löytämistä, mitä jutussa mainitut henkilöt oikeasti sanovat, ja omien johtopäätösten tekemistä vasta sitten.
Siinä, missä koulujen kännykkäkeskustelussa on helppo löytää toimiva kompromissi, voidaan sama tehdä myös uusien opetusmenetelmien käytössä kouluissa. Tiedän tämän, sillä olen kouluttanut opettajille yli 10 vuoden ajan mm. somen ja yhteisöllisen oppimisen menetelmien käyttöä opetuksessa sekä kirjoittanut aiheesta runsaasti.
Usein koulutustilanteissa haastan koulutukseen osallistuvia esittämään ennen muuta kritiikkinsä. Parhaat keskustelut saadaan, kun joku on eri mieltä ja päästään keskustelemaan sen syistä – argumentoimaan aiheeseen liittyvistä näkökohdista. Kriittinen keskustelu on vain paikallaan kunhan se tehdään asiapohjalta eikä tunteet edellä.
Kriitikotkin ovat paljon vastaanottavaisempia ja valmiimpia pohtimaan kantojaan uudestaan, kun joku kerrankin on halukas kuulemaan heidän mielipiteensä. Eri näkemykset on aidosti kohdattava, olipa aiheesta itse mitä mieltä tahansa. Vain siten päästään rakentavaan keskusteluun.
Tieto- ja viestintätekniikan ja digitalisaation paikka kouluissa on alusta alkaen ollut varsinkin siinä, miten teknologian avulla voidaan tukea opetusta ja oppimista. Sama pätee eri menetelmien käyttöön opetuksessa.
Kun asiaa pohditaan neutraalisti tutkimustulosten ja/tai opettajien kokemusten pohjalta, päästään helposti siihen lopputulokseen, että tietyt teknologiat ja menetelmät sopivat johonkin opetustilanteeseen, mutta eivät kaikkiin.
Vaikka itse olen viehtynyt mm. yhteisölliseen oppimiseen ja sosiaalisen median alustojen käyttöön opetuksessa, en silti väitä niiden sopivan hyvin kaikkiin opetustilanteisiin. Ehkä joskus nuorena maisterinkloppina saatoin niin ajatellakin, mutta hyvin pian tuli selväksi, että maailma on monimutkainen paikka, jossa samat keinot harvoin pätevät kaikkiin tilanteisiin.
Kyseessä on oikeastaan aika selvä ja yksinkertainen asia, vai mitä?
Ja silti juuri tästä saadaan akateemisesti koulutettujen ihmistenkin välillä tulikivenkatkuiset riidat aikaan.
Tästä on kyse, kun puhutaan totuuden jälkeisestä sosiaalista mediasta. Elämme parhaillaan aikaa, jossa varsinkin somessa tarvitaan ihan uudenlaisia taitoja.
Otan taas lainauksen em. Dimensio-lehden artikkelistani, aivan sen lopusta:
Lapset ja nuoret tarvitsevat sosiaalisessa mediassa kipeästi muun muassa seuraavia tietoja ja taitoja:
- Netiketti eli miten sosiaalisessa mediassa tulee toimia
- Somepalvelujen algoritmien toiminnan ymmärtäminen
- Sosiaalisten verkostojen rakenteen ja mekanismien ymmärtäminen
- Lähdekriittisyys tiedonhaussa ja somepalveluissa
- Looginen ajattelu, päättely ja argumentointi
- Verkkokeskusteluissa tarvittavat vuorovaikutustaidot
- Netissä ja somessa yleisten huijausten tunnistaminen
- Häirintään ja vihapuheeseen suhtautuminen ja avun hakeminen
- Valeuutisten ja mielipidevaikuttamisen tunnistaminen
- Markkinoinnin tunnistaminen sosiaalisen median sisällöissä
Monet näistä asioista liittyvät monilukutaitoon. Lisäksi tulevat tieto- ja viestintätekniikan käyttötarkoitukset mm. koulutuksessa, työelämässä, vapaa-ajalla ja yhteiskunnallisessa osallistumisessa, jotka OPS:eissa onkin kirjattu erinomaisesti.
Kaksi taitoa on nostettava sosiaalisen median opetuksessa ylitse muiden, ja ne ovat ihmisenä kasvamisessakin perustavaa laatua: ajattelun ja vuorovaikutuksen taidot. Samalla totuuden jälkeisessä ajassa on entistä tärkeämpää muistaa, että opetukseen ja kasvatukseen sisältyy myös arvot ja asenteet kuten vastuullisuus ja eettisyys. Ne vaativat omakohtaista pohdintaa ja keskustelua.
Yhden ohjeen rohkenen antaa jokaiselle opettajalle ja kasvattajalle: tutustu sosiaaliseen mediaan monipuolisesti. Älä menetä sillä matkalla kykyäsi kriittiseen ajatteluun ja empatian tuntemiseen, vaan pysyttele ääripäiden välissä. Se vaatii erityistä taitoa ja rohkeutta.
Miten totuuden jälkeisen ajan sometaitoja sitten opetetaan? Esimerkiksi näin; tässä maanantaina pitämäni luennon esitys Espoon Olarin lukiolaisille:
Palaan vielä kerran HS:n mielipiteitä jakaneeseen artikkeliin koulujen uusista välineistä ja oppimismenetelmistä. Katsotaan tarkemmin, mitä haastateltavat siinä muun muassa sanoivat:
”Mitä enemmän oppimiseen käytettiin digilaitteita, sitä heikompia oppimistulokset olivat kaikilla Pisa-testien osa-alueilla: matematiikassa, luonnontieteissä, lukemisessa sekä yhteistyöhön perustuvassa ongelmanratkaisussa”, Saarinen sanoo.
Tutkija Aino Saarisen mukaan tuloksia ei selittänyt oppilaiden digitaidot tai laitteiden määrä. Luonnollisesti eivät. Tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa on nimittäin juuri niin hyvää tai huonoa kuin mitkä ovat opettajan taidot hyödyntää sitä opetuksessa.
Se on asia, mitä minä ja tietääkseni useimmat muutkin TVT:n opetuskäyttöä kouluttavat painottavat kaikissa opettajille pitämissään täydennyskoulutuksissa. Laitteet yksinään eivät tee opetuksesta yhtään sen parempaa, mutta huonomman ne voivat tehdä, jos laitteiden käytön myötä opetuksesta puuttuu tavoitteellisuus.
Jälleen kerran: hyvin yksinkertainen ja selvä asia, jos sitä lainkaan pohtii.
Ja mitä tutkija Saarinen tästä sitten totesi?
SAARISEN mielestä digitaalisuutta ei pidä kouluista kokonaan poistaa, mutta digilaitteiden käyttöä pitää tarkoin harkita niin, että niiden käyttö ei ole päämäärä itsessään vaan ainoastaan väline kohti parempaa oppimista.
No, mutta kappas! Mehän olemmekin asiasta täsmälleen samaa mieltä, eikä Saarinenkaan ole digilaitteiden opetuskäyttöä vastaan sinänsä.
Tässä kohtaa artikkelia on myös selvä asiavirhe. Digilaitteiden käyttö opetuksessa ei ole yksinomaan väline kohti parempaa oppimista. Ne ja niihin liittyvät taidot ovat nykyisissä opetussuunnitelmissa myös laajoja oppimissisältöjä.
Tästä esimerkiksi käy edellä olevat artikkeli ja esitys sometaidoista totuuden jälkeisessä ajassa. Kyse on lasten ja nuorten kannalta ensiarvoisen tärkeistä asioista.
On siis virhe nähdä digilaitteet vain opetuksen välineinä.
Toki ne ovat myös todella käteviä välineitä monessa opetustilanteessa. Esimerkkejä löytyy vaikkapa tämän esityksen keskivaiheilta:
Ja HS:n artikkeli jatkuu:
”Jotta oppimista voisi tapahtua, oppilaan tulee ensin keskittyä opeteltavaan asiaan ja prosessoida sitä työmuistissaan ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Jos tämä vaihe estyy, uusi tieto ei siirry pitkäkestoiseen muistiin, eli oppimista ei tapahdu”, Saarinen sanoo.
Tablettia tai tietokonetta käytettäessä keskittyminen on vaarassa sirpaloitua: oppilaan huomio siirtyy opeteltavasta asiasta herkästi toisaalle, kuten digilaitteen käyttöön, digisovelluksen toimintaan tai opettajan antamiin ohjeisiin. Lisäksi digisovellus saattaa tyypillisesti sisältää sekä liikkuvaa, paikallaan pysyvää, näönvaraista että kuulonvaraista tietoa. Tämä vaikeuttaa oppilaan keskittymistä itse opeteltavaan asiaan.
Tässä kohtaa puhuu psykologi omalla asiantuntemuksellaan. Siinä Saarisen näkökulma ja osaaminen eroaa jonkin verran keskiverto opettajan osaamisesta, ja mielestäni juuri tämä – eri ammattikuntien välisen yhteisen kielen puuttuminen – oli osaltaan aiheuttamassa sen, että Saarisen kommentteja tulkittiin suurelta osin myös väärin opettajien keskuudessa.
Tai ehkä osa kommentoijista malttoi lukea vain jutun kärjistetyn otsikon, joka kertoi pikemminkin toimittajan (tai ehkä vieläpä otsikkotoimittajan) kuin tutkijan näkökulman?
Digivälineiden ohella jutun toisena kärkenä oli uudet oppimismenetelmät:
TOINEN selvä tutkimustulos oli, että myös ilmiöoppiminen oli yhteydessä merkittävästi heikompiin oppimistuloksiin. Ilmiöoppiminen tarkoittaa oppilaslähtöistä oppimista. Siinä oppilas itse selvittää, mistä opittavassa aihealueessa tai asiassa on kyse ja mistä tietoa löytyy sekä asettaa itselleen oppimistavoitteita. Lisäksi oppilaat tekevät tyypillisesti runsaasti ryhmätöitä keskenään.
”Matematiikassa ja luonnontieteissä, kuten biologiassa, maantiedossa ja fysiikassa, oppilaslähtöinen opetus oli yhteydessä heikompiin tuloksiin”, Saarinen kertoo.
Sanottakoon tässä kohtaa, että suhtaudun itsekin kriittisesti ilmiöoppimiseen. Minulle ei ole oikein koskaan syntynyt käsitystä siitä, mikä on sen tutkimuksellinen perusta. Sen sijaan ajatus siitä, että opittavia asioita pitää katsoa aihekokonaisuuksina (eli ”ilmiöinä”) eikä vain oppiainerajojen mukaan, on ikivanha ja kuulunut yleissivistävään opetukseen käytännössä aina.
Yllä viitataan ryhmätöiden tekemiseen osana ilmiöoppimista, mutta juttu ei kerro, miten ilmiöoppimista oli kouluissa tehty. Varsinaisesti se ei näytä olleen Saarisenkaan tutkimuksen kohteena.
On helppo todeta, että ilmiöoppimista voi olla hyvää taikka huonoa riippuen siitä, miten opetus- ja oppimistilanne rakennetaan. Tämän takia tutkimustulokset eivät välttämättä lainkaan kerro varsinaisen ilmiöoppimisen opetusidean hyvyydestä, vaan jälleen kerran: opettajien osaamisesta.
Herää myös kysymys, onko PISA-tutkimuksen aineisto edes lainkaan oikea tapa tutkia ilmiöoppimista. Pikemminkin se vaatisi esimerkiksi tapaustutkimuksia ja tutkijan jalkautumista kentälle, jotta ilmiöoppimisen onnistumiseen tai epäonnistumiseen johtavat tekijät pystyttäisiin osoittamaan.
Lisättäköön, että oikeasti ei ole tietenkään erikseen ilmiöoppimista tai vaikkapa mobiilioppimista, vaan kyse on aina ihan vain oppimisesta. Mielellään sellaisesta, johon sisältyy muistamisen ohella aihekokonaisuuden ymmärtäminen ja kyky soveltaa opittua.
Mutta mennään eteenpäin:
Digitaalinen ja ilmiöoppiminen vaativat perinteiseen opettajan auktoriteettiin perustuvaan opettamiseen verrattuna paljon enemmän itsekontrollia, itsenäisyyttä, keskittymiskykyä, aloitteellisuutta ja joustavuutta. Niihin pohjautuvat metodit eriarvoistavat, koska ne eivät sovi kaikille, Saarinen perustelee.
Tästä sanoisin, että oikea havainto, mutta johtopäätöksestä ja tavoitteista voidaan olla montaa mieltä.
Ensinnäkin digivälineiden käyttö opetuksessa, ilmiöoppiminen ja ryhmätyöt/yhteisöllinen oppiminen eivät tarkoita automaattisesti sitä, että vastuu oppimisprosessista jätettäisiin kokonaan oppilaille. Pikemminkin kaikki mainitut vaativat opettajalta aiempaa (lue: opettajajohtoista opetusta) huolellisempaa etukäteissuunnittelua ja tehtävänasettelua sekä tarkkuutta seurata ja ohjata työskentelyä sen aikana.
Jos sanotaan, että digilaitteiden ja ilmiöoppimisen käyttö opetuksessa tarkoittaa oppijoiden itseohjautuvuutta, on kyseessä väärinkäsitys. Oppijalähtöisyys ei tarkoita sitä, että oppijat jätettäisiin oman onnensa nojaan. Ehkä tässä näkyy se, että tutkija ei ole opettaja vaan psykologi.
Luonnollisesti yksi opetuksen tavoitteista on lisätä oppijoiden kykyä toimia itsenäisesti ja ryhmissä, minkä takia sitäkin harjoitellaan ja niin tulee opetussuunnitelman velvoittamana tehdäkin. Näiden taitojen harjoitteluun on oikeus kaikilla oppijoilla – myös tutkija Saarisen mainitsemilla riskiryhmien oppilailla.
Siten on erittäin kyseenalaista väittää, että digilaitteiden käyttö tai ilmiöoppiminen sinällään olisivat eriarvoistavia metodeita. Kyseessä on tutkijan tekemä väärä johtopäätös (tai mahdollisesti se, että toimittaja siteerasi häntä epätarkasti, mikä varauma on aina muistettava).
Saarisen tutkimuksen tulokset ovat kuitenkin tärkeitä, ja ne korostavat opettajien tarvetta saada tieto- ja viestintätekniikan pedagogiseen käyttöön lisää osaamista. Olkoonkin, että tutkimuksen data ei ole tuoretta, eivätkä tulokset siten suoraan kerro, mikä tilanne on tänään.
Täydennyskoulutusta on ollut runsaasti tarjolla – jopa kouluille ilmaisena – mutta ongelmana on opettajien pääsy niihin. Eräs opettaja kommentoi keskustelun aihetta osuvasti Facebookissa seuraavasti:
Tämä lääke on tiedetty vuosikaudet, mutta miksi sitä ei käytetä?
P.S. Jätän Liisa Keltikangas-Järvisen kommentit HS:n jutussa jokaisen lukijan itseharjoittelumateriaaleiksi. On hyvä muistaa, että toimittaja valitsee kommentaattori-haastateltavat lähinnä juttuun valitsemansa näkökulman perusteella.
P.P.S. Olisi tietenkin helppoa harjoittaa tässä yhteydessä mediakritiikkiä ja muistuttaa toimittajan velvollisuudesta tuoda jutussa esiin useampia näkökulmia.
Pidin viime torstaina koulutuksen Helsingissä, joka oli suunnattu erityisesti yhteisömanagereille. Koulutuksen järjesti Ratekoulutus. Aiheena oli sosiaalisen median erilaiset yhteisöllisyyden muodot: ryhmät, yhteisöt ja verkostot.
Käsitteet lyhyesti avattuina:
Ryhmä on tiukan yhteisöllisen toiminnan perusyksikkö. Tosin aina ryhmäytymisprosessissa ei päästä sille asteelle, että voitaisiin puhua edes ryhmästä. Monet someryhmät eivät siksi ole sosiologisessa mielessä ryhmiä, vaan pikemminkin löyhiä digitaalisesti muodostettuja yhteenliittymiä.
Yhteisö on sosiaalisesti kuin suuri ryhmä, mutta jäsenmäärän kasvaessa eritasoisia sosiaalisia suhteita muodostuu enemmän ja monimutkaisemmin. Joskus yhteisö on sosiaalisesti tiukka ja jäsenilleen merkityksellinen. Tällaisia yhteisöjä voidaan tarkastella esim. käytäntöyhteisön mallin kautta. Keskeistä on yhteinen toiminta, joka edellyttää jäsenten sitoutumista yhteisölliseen toimintaan. Vaikeampaa on luoda yhteisö kuin koodata teknisesti hieno yhteisösivusto.
Sosiaaliset verkostot ovat pikemminkin sosiaalisia kuin yhteisöllisiä. Tietoa kyllä jaetaan ja keskusteluja syntyy, mutta jäsenten välille syntyy vain harvoin yhteisiksi koettuja tavoitteita, jotka saisivat ihmiset ponnistelemaan yhteisen asian eteen saati tuottamaan jotain yhteisiä tuotoksia ryhmien tapaan. Sen sijaan verkostot ovat tehokkaita tiedonvälitykseen, ajankohtaisten asioiden seuraamiseen, massojen käsitysten kartoittamiseen, ihmisten osallistamiseen yksilötasolla johonkin toimintaan ja – niinpä tietenkin – mielipiteiden muokkaamiseen verkostojen mielipidevaikuttajien avulla.
Sosiaalinen verkostoanalyysi on puolestaan joukko välineitä ja algoritmeja, joilla saadaan verkostojen toimijoiden väliset suhteet ja ryhmittymät esiin sekä voidaan tutkia verkostoissa ilmeneviä mekanismeja. Yksinkertaisimmillaan nähdään, ketkä ovat tärkeimpiä mielipidevaikuttajia. Parhaimmillaan ymmärretään paremmin osallistujien ja ryhmittymien eroja sekä mikä vaikutus heillä on eri teemoista käytävään keskusteluun so. ihmisille syntyviin käsityksiin. Sanomattakin on selvää, että tällaista tietoa voidaan käyttää hyvin monin tavoin ja eri tarkoituksiin. Verkostoanalyysin haaste ei ole datan saatavuus (no, joskus toki sekin), vaan asetettuun kysymykseen vastaavan datan seulonta kokonaisuudesta.
Toinen some-yhteisöllisyyyden muoto ei ole parempi toista, vaan kyse on siitä, mitä tavoitellaan tai millaista toimintaa halutaan ymmärtää tai synnyttää.
Olin keskiviikkona Ylivieskassa kouluttamassa alueen digitutor-opettajille sosiaalisen median opetuskäyttöä. Oheismateriaalina harjoituksissa käytimme Open somekirjaa ja kirjat jäivät kouluille käyttöön. Koulutuksen järjesti Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopisto.
Täytyy sanoa, että osallistujina oli kyllä todella aktiivisia ja innokkaita opettajia – kiitos! 🙂
Tässä ote esityksestä, koulun some-pelisääntöjen laatiminen voi tapahtua esimerkiksi näin:
Kesäloma on taakse jäänyttä elämää ja syyskauden koulutuskeikat päässeet alkuun.
Mobiililaitteet koulunkäynninohjaajan työvälineenä
Viime viikon keskiviikkona olin Pyhäjärvellä pitämässä mobiilaitteiden käytön koulutusta kunnan koulunkäynninohjaajille. Ennen en olekaan pitänyt koulutusta tälle kohderyhmälle. Tuntuu, että koulunkäynninohjaajat ovat jääneet monesti kuin paitsioon tieto- ja viestintätekniikan käytön osalta. Kuitenkin esimerkiksi nuorten sosiaalisen median palvelujen tunteminen ja mobiilisovellusten käyttömahdollisuuksien tunteminen oppimisen tukena ovat heille erittäin hyödyllistä tietoa.
Monilukutaito lukion opetuksessa
Viime perjantaina kävin Keravan lukiolla pitämässä opettajille koulutuksen monilukutaidosta. Aivan kuten peruskoulun puolella myös lukioissa riittää työtä uuteen OPS:iin sisältyvän monilukutaito-käsitteen haltuunotossa. Käsite on hyvin laaja ja sitä voi katsoa todella monesta eri näkökulmasta.
Omassa näkökulmassani painottuu se, miksi monilukutaito on tullut mukaan opetussuunnitelmiin, ja mihin monessa aihetta käsittelevässä artikkelissa viitataan: varsinkin verkossa uusia tekstilajeja piisaa loputtomiin, ja niitä ei perinteinen äidinkielen opetus yksinään tavoita. Siksi tarvitaan koulutuksen läpilyövää monilukutaidon opetusta, joka sisältää niin uudet luku- ja kirjoitustaidot että sosiaalisia taitoja sekä näiden arviointikykyä.
Aiemman sosiaalista mediaa ja monilukutaitoa käsittelevän artikkelini löydät tästä.
Alla olevassa esityksessä on perustietopaketti sosiaalisen median yhteisöllisyydestä: ryhmistä, yhteisöistä ja verkostoista. Sopii erityisesti yhteisömanagereille ja fasilitaattoreille sen ymmärtämiseksi, mistä siinä yhteisöllisyydessä oikeastaan on kyse. Sekä tietysti niille, jotka ovat halukkaita luomaan oman verkoston (haastavaa) tai yhteisön (huomattavasti haastavampaa).
Pidin keskiviikkona Opetushallituksen valtakunnallisilla virtuaaliopetuksen päivillä kaksi työpajaa otsikon aiheesta. Kiinnostuneita osallistujia oli kummassakin työpajassa reilusti, yhteensä n. 160 ilmoittautunutta. Esitys lähti heti somessa leviämään, mutta laitan tavan takaa sen tännekin jakoon.
Eilen pidin luennon Oulun seudun ammattiopistolla (OSAO) Laatusampo 3 -hankkeen seminaarissa. Aiheena oli työpaikalla tapahtuvan oppimisen ohjaaminen digitaalisten työkalujen avulla.
Pidin eilen webinaarin Oulun yliopiston täydentävien opintojen keskukselle. Osallistujat olivat Tyrnävän, Limingan, Lumijoen, Muhoksen, Utajärven ja Pudasjärven koulujen opettajia. Aiheena oli 21. vuosisadan eli niin sanotut tulevaisuuden taidot sekä uuden opetussuunnitelman laaja-alainen osaaminen ja monialaiset oppimiskokonaisuudet eli MOKit. Melkoisia sanahirviöitä, mutta koulutuksen tarkoitus olikin tuoda konkreettisesti esiin, mitä osaamista tulevaisuudessa (ja jo nyt!) tarvitaan sekä mitä ne tarkoittavat käytännössä.
Alla esitys ja siitä poimittu yksi tulevaisuuden taitoja selventävä kuva.
Kuvan lähde: Mozilla, Nettilukutaito/Web Literacy (suomennokset allekirjoittaneen)
LEHMÄTKIN LENTÄIS 