Viime aikoina on väitelty tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa. Samaan aikaan olen itse pitänyt aiheeseen liittyviä koulutuksia sekä kirjoittanut siitä. Teen tässä blogikirjoituksessa yhteenvetoa omalta osaltani.
Julkisen keskustelun pontimena on ollut varsinkin HS:n artikkeli, jonka otsikon mukaan koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi. Kyseessä on tietenkin kärjistävä klikkiotsikko ja jutun näkökulmassa näkyy luonnollisesti sen kirjoittaneen toimittajan lähtökohdat.
Klikkiotsikot muuten hyödyntävät samaa mekanismia kuin valeuutiset ja nettitrollit: ne pyrkivät aiheuttamaan lukijassa tunnereaktion, jonka tuloksena hän klikkaa jutun auki. Ylipäätään suuttumusta aiheuttavat viestit somessa synnyttävät neutraaleja viestejä enemmän tykkäyksiä, kommentteja ja jakoja.
(Kuvan lähde: Pew Research Center, 2017)
En silti lähtisi väittämään Helsingin Sanomia valemediaksi. Sellaistakin on jo nähty, kun keskustelu on mennyt tunteisiin.
Edelleen kärjistävät väitteet ovat omiaan aiheuttamaan keskustelun polarisaation: hyvin nopeasti keskustelu aiheesta jakaantuu kahteen vastakkaiseen leiriin. Toinen leiri puolustaa väitettä ja toinen vastustaa, kritisoi ja pyrkii osoittamaan sen vääräksi. Kummassakin on käyttövoimana juuri tunteet.
Tällaisen tunnemyrskyn keskellä on vaikea pysyä puolueettomana. Onneksi mukaan on kuitenkin tällä kertaa sopinut myös kiihkottomasti aihetta tarkastelevia kommentoijia.
Koulut ja digitalisaatio nyt vain sattuvat olemaan aihe, jonka keskustelu on voimakkaasti polarisoitunut.
Ei tarvitse mennä kauaksikaan taaksepäin, kun sama toistui Ylen uutisoitua, että lastenpsykiatri ehdottaa kännykkäkieltoa kouluihin. Siitäkin saatiin railakas puolesta-vastaa-väittely opettajien ja koulutuksen kehittäjien somepalstoilla.
Tuon tapauksen kimmokkeena kirjoitin kännyköiden käytöstä kouluissa ja sosiaalisen median paikasta opetuksessa Dimensio-lehteen. Totesin siinä mm. seuraavaa:
Jos osapuolet pyrkisivät yhteisymmärrykseen, ratkaisu löytyisi nopeasti: kännykät pysykööt poissa opetuksen aikana muulloin paitsi silloin, kun niitä käytetään johonkin tarkoitukseen opetuksessa. Tämä voidaan kirjata koulun järjestyssääntöihin, ja kännyköiden häiriökäyttöön voidaan puuttua.
Kun olen esittänyt tämän ratkaisun opettajille, enemmistö on ollut valmis hyväksymään sen. Kännyköiden kieltämisestä puhuneet ovat myöntäneet, että toki niitä voidaan käyttää silloin, kun opettaja niin haluaa. Kännyköiden hyötyjä korostaneet ovat todenneet, ettei opetusta tietenkään saa häiritä.
Jos enemmistö opettajista on samaa mieltä kännyköiden käytöstä kouluissa, miksi kysymys aiheuttaa vuosi vuodelta kiivaan keskustelun?
—
Kun subjektiiviset kokemukset, tunteet ja jopa valheet syrjäyttävät rationaaliset perustelut ja tutkitun tiedon, sille on olemassa nimitys. Kyse on totuuden jälkeisestä ajasta.
Tunnetuimpia merkkejä totuuden jälkeisestä ajasta ovat Donald Trumpin menestys Yhdysvaltojen presidentinvaalissa ja Iso-Britannian Brexit-äänestys vuonna 2016. Kummassakin tapauksessa kampanjoinnissa käytettiin kyseenalaisia tunteisiin vetoavia väitteitä ja somepalvelujen avulla levitettyjä valeuutisia. Riittävän moneen äänestäjään ne iskivät kuin häkä.
Totuuden jälkeisessä maailmassa on tärkeämpää, mitä väitetään kuin mikä on totta. Hyvä tarina tai tunteita nostattava väite voittaa tylsän faktan.
Koko artikkeli on luettavissa tästä / alta:
Totuuden jälkeisessä ajassa on pidettävä pää kylmänä. Esimerkiksi alussa mainitun HS:n artikkelin kohdalla se tarkoittaa jutun rauhassa lukemista, sen löytämistä, mitä jutussa mainitut henkilöt oikeasti sanovat, ja omien johtopäätösten tekemistä vasta sitten.
Siinä, missä koulujen kännykkäkeskustelussa on helppo löytää toimiva kompromissi, voidaan sama tehdä myös uusien opetusmenetelmien käytössä kouluissa. Tiedän tämän, sillä olen kouluttanut opettajille yli 10 vuoden ajan mm. somen ja yhteisöllisen oppimisen menetelmien käyttöä opetuksessa sekä kirjoittanut aiheesta runsaasti.
Usein koulutustilanteissa haastan koulutukseen osallistuvia esittämään ennen muuta kritiikkinsä. Parhaat keskustelut saadaan, kun joku on eri mieltä ja päästään keskustelemaan sen syistä – argumentoimaan aiheeseen liittyvistä näkökohdista. Kriittinen keskustelu on vain paikallaan kunhan se tehdään asiapohjalta eikä tunteet edellä.
Kriitikotkin ovat paljon vastaanottavaisempia ja valmiimpia pohtimaan kantojaan uudestaan, kun joku kerrankin on halukas kuulemaan heidän mielipiteensä. Eri näkemykset on aidosti kohdattava, olipa aiheesta itse mitä mieltä tahansa. Vain siten päästään rakentavaan keskusteluun.
Tieto- ja viestintätekniikan ja digitalisaation paikka kouluissa on alusta alkaen ollut varsinkin siinä, miten teknologian avulla voidaan tukea opetusta ja oppimista. Sama pätee eri menetelmien käyttöön opetuksessa.
Kun asiaa pohditaan neutraalisti tutkimustulosten ja/tai opettajien kokemusten pohjalta, päästään helposti siihen lopputulokseen, että tietyt teknologiat ja menetelmät sopivat johonkin opetustilanteeseen, mutta eivät kaikkiin.
Vaikka itse olen viehtynyt mm. yhteisölliseen oppimiseen ja sosiaalisen median alustojen käyttöön opetuksessa, en silti väitä niiden sopivan hyvin kaikkiin opetustilanteisiin. Ehkä joskus nuorena maisterinkloppina saatoin niin ajatellakin, mutta hyvin pian tuli selväksi, että maailma on monimutkainen paikka, jossa samat keinot harvoin pätevät kaikkiin tilanteisiin.
Kyseessä on oikeastaan aika selvä ja yksinkertainen asia, vai mitä?
Ja silti juuri tästä saadaan akateemisesti koulutettujen ihmistenkin välillä tulikivenkatkuiset riidat aikaan.
Tästä on kyse, kun puhutaan totuuden jälkeisestä sosiaalista mediasta. Elämme parhaillaan aikaa, jossa varsinkin somessa tarvitaan ihan uudenlaisia taitoja.
Otan taas lainauksen em. Dimensio-lehden artikkelistani, aivan sen lopusta:
Lapset ja nuoret tarvitsevat sosiaalisessa mediassa kipeästi muun muassa seuraavia tietoja ja taitoja:
- Netiketti eli miten sosiaalisessa mediassa tulee toimia
- Somepalvelujen algoritmien toiminnan ymmärtäminen
- Sosiaalisten verkostojen rakenteen ja mekanismien ymmärtäminen
- Lähdekriittisyys tiedonhaussa ja somepalveluissa
- Looginen ajattelu, päättely ja argumentointi
- Verkkokeskusteluissa tarvittavat vuorovaikutustaidot
- Netissä ja somessa yleisten huijausten tunnistaminen
- Häirintään ja vihapuheeseen suhtautuminen ja avun hakeminen
- Valeuutisten ja mielipidevaikuttamisen tunnistaminen
- Markkinoinnin tunnistaminen sosiaalisen median sisällöissä
Monet näistä asioista liittyvät monilukutaitoon. Lisäksi tulevat tieto- ja viestintätekniikan käyttötarkoitukset mm. koulutuksessa, työelämässä, vapaa-ajalla ja yhteiskunnallisessa osallistumisessa, jotka OPS:eissa onkin kirjattu erinomaisesti.
Kaksi taitoa on nostettava sosiaalisen median opetuksessa ylitse muiden, ja ne ovat ihmisenä kasvamisessakin perustavaa laatua: ajattelun ja vuorovaikutuksen taidot. Samalla totuuden jälkeisessä ajassa on entistä tärkeämpää muistaa, että opetukseen ja kasvatukseen sisältyy myös arvot ja asenteet kuten vastuullisuus ja eettisyys. Ne vaativat omakohtaista pohdintaa ja keskustelua.
Yhden ohjeen rohkenen antaa jokaiselle opettajalle ja kasvattajalle: tutustu sosiaaliseen mediaan monipuolisesti. Älä menetä sillä matkalla kykyäsi kriittiseen ajatteluun ja empatian tuntemiseen, vaan pysyttele ääripäiden välissä. Se vaatii erityistä taitoa ja rohkeutta.
Miten totuuden jälkeisen ajan sometaitoja sitten opetetaan? Esimerkiksi näin; tässä maanantaina pitämäni luennon esitys Espoon Olarin lukiolaisille:
Palaan vielä kerran HS:n mielipiteitä jakaneeseen artikkeliin koulujen uusista välineistä ja oppimismenetelmistä. Katsotaan tarkemmin, mitä haastateltavat siinä muun muassa sanoivat:
”Mitä enemmän oppimiseen käytettiin digilaitteita, sitä heikompia oppimistulokset olivat kaikilla Pisa-testien osa-alueilla: matematiikassa, luonnontieteissä, lukemisessa sekä yhteistyöhön perustuvassa ongelmanratkaisussa”, Saarinen sanoo.
Tutkija Aino Saarisen mukaan tuloksia ei selittänyt oppilaiden digitaidot tai laitteiden määrä. Luonnollisesti eivät. Tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa on nimittäin juuri niin hyvää tai huonoa kuin mitkä ovat opettajan taidot hyödyntää sitä opetuksessa.
Se on asia, mitä minä ja tietääkseni useimmat muutkin TVT:n opetuskäyttöä kouluttavat painottavat kaikissa opettajille pitämissään täydennyskoulutuksissa. Laitteet yksinään eivät tee opetuksesta yhtään sen parempaa, mutta huonomman ne voivat tehdä, jos laitteiden käytön myötä opetuksesta puuttuu tavoitteellisuus.
Jälleen kerran: hyvin yksinkertainen ja selvä asia, jos sitä lainkaan pohtii.
Ja mitä tutkija Saarinen tästä sitten totesi?
SAARISEN mielestä digitaalisuutta ei pidä kouluista kokonaan poistaa, mutta digilaitteiden käyttöä pitää tarkoin harkita niin, että niiden käyttö ei ole päämäärä itsessään vaan ainoastaan väline kohti parempaa oppimista.
No, mutta kappas! Mehän olemmekin asiasta täsmälleen samaa mieltä, eikä Saarinenkaan ole digilaitteiden opetuskäyttöä vastaan sinänsä.
Tässä kohtaa artikkelia on myös selvä asiavirhe. Digilaitteiden käyttö opetuksessa ei ole yksinomaan väline kohti parempaa oppimista. Ne ja niihin liittyvät taidot ovat nykyisissä opetussuunnitelmissa myös laajoja oppimissisältöjä.
Tästä esimerkiksi käy edellä olevat artikkeli ja esitys sometaidoista totuuden jälkeisessä ajassa. Kyse on lasten ja nuorten kannalta ensiarvoisen tärkeistä asioista.
On siis virhe nähdä digilaitteet vain opetuksen välineinä.
Toki ne ovat myös todella käteviä välineitä monessa opetustilanteessa. Esimerkkejä löytyy vaikkapa tämän esityksen keskivaiheilta:
Ja HS:n artikkeli jatkuu:
”Jotta oppimista voisi tapahtua, oppilaan tulee ensin keskittyä opeteltavaan asiaan ja prosessoida sitä työmuistissaan ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Jos tämä vaihe estyy, uusi tieto ei siirry pitkäkestoiseen muistiin, eli oppimista ei tapahdu”, Saarinen sanoo.
Tablettia tai tietokonetta käytettäessä keskittyminen on vaarassa sirpaloitua: oppilaan huomio siirtyy opeteltavasta asiasta herkästi toisaalle, kuten digilaitteen käyttöön, digisovelluksen toimintaan tai opettajan antamiin ohjeisiin. Lisäksi digisovellus saattaa tyypillisesti sisältää sekä liikkuvaa, paikallaan pysyvää, näönvaraista että kuulonvaraista tietoa. Tämä vaikeuttaa oppilaan keskittymistä itse opeteltavaan asiaan.
Tässä kohtaa puhuu psykologi omalla asiantuntemuksellaan. Siinä Saarisen näkökulma ja osaaminen eroaa jonkin verran keskiverto opettajan osaamisesta, ja mielestäni juuri tämä – eri ammattikuntien välisen yhteisen kielen puuttuminen – oli osaltaan aiheuttamassa sen, että Saarisen kommentteja tulkittiin suurelta osin myös väärin opettajien keskuudessa.
Tai ehkä osa kommentoijista malttoi lukea vain jutun kärjistetyn otsikon, joka kertoi pikemminkin toimittajan (tai ehkä vieläpä otsikkotoimittajan) kuin tutkijan näkökulman?
Digivälineiden ohella jutun toisena kärkenä oli uudet oppimismenetelmät:
TOINEN selvä tutkimustulos oli, että myös ilmiöoppiminen oli yhteydessä merkittävästi heikompiin oppimistuloksiin. Ilmiöoppiminen tarkoittaa oppilaslähtöistä oppimista. Siinä oppilas itse selvittää, mistä opittavassa aihealueessa tai asiassa on kyse ja mistä tietoa löytyy sekä asettaa itselleen oppimistavoitteita. Lisäksi oppilaat tekevät tyypillisesti runsaasti ryhmätöitä keskenään.
”Matematiikassa ja luonnontieteissä, kuten biologiassa, maantiedossa ja fysiikassa, oppilaslähtöinen opetus oli yhteydessä heikompiin tuloksiin”, Saarinen kertoo.
Sanottakoon tässä kohtaa, että suhtaudun itsekin kriittisesti ilmiöoppimiseen. Minulle ei ole oikein koskaan syntynyt käsitystä siitä, mikä on sen tutkimuksellinen perusta. Sen sijaan ajatus siitä, että opittavia asioita pitää katsoa aihekokonaisuuksina (eli ”ilmiöinä”) eikä vain oppiainerajojen mukaan, on ikivanha ja kuulunut yleissivistävään opetukseen käytännössä aina.
Yllä viitataan ryhmätöiden tekemiseen osana ilmiöoppimista, mutta juttu ei kerro, miten ilmiöoppimista oli kouluissa tehty. Varsinaisesti se ei näytä olleen Saarisenkaan tutkimuksen kohteena.
On helppo todeta, että ilmiöoppimista voi olla hyvää taikka huonoa riippuen siitä, miten opetus- ja oppimistilanne rakennetaan. Tämän takia tutkimustulokset eivät välttämättä lainkaan kerro varsinaisen ilmiöoppimisen opetusidean hyvyydestä, vaan jälleen kerran: opettajien osaamisesta.
Herää myös kysymys, onko PISA-tutkimuksen aineisto edes lainkaan oikea tapa tutkia ilmiöoppimista. Pikemminkin se vaatisi esimerkiksi tapaustutkimuksia ja tutkijan jalkautumista kentälle, jotta ilmiöoppimisen onnistumiseen tai epäonnistumiseen johtavat tekijät pystyttäisiin osoittamaan.
Lisättäköön, että oikeasti ei ole tietenkään erikseen ilmiöoppimista tai vaikkapa mobiilioppimista, vaan kyse on aina ihan vain oppimisesta. Mielellään sellaisesta, johon sisältyy muistamisen ohella aihekokonaisuuden ymmärtäminen ja kyky soveltaa opittua.
Mutta mennään eteenpäin:
Digitaalinen ja ilmiöoppiminen vaativat perinteiseen opettajan auktoriteettiin perustuvaan opettamiseen verrattuna paljon enemmän itsekontrollia, itsenäisyyttä, keskittymiskykyä, aloitteellisuutta ja joustavuutta. Niihin pohjautuvat metodit eriarvoistavat, koska ne eivät sovi kaikille, Saarinen perustelee.
Tästä sanoisin, että oikea havainto, mutta johtopäätöksestä ja tavoitteista voidaan olla montaa mieltä.
Ensinnäkin digivälineiden käyttö opetuksessa, ilmiöoppiminen ja ryhmätyöt/yhteisöllinen oppiminen eivät tarkoita automaattisesti sitä, että vastuu oppimisprosessista jätettäisiin kokonaan oppilaille. Pikemminkin kaikki mainitut vaativat opettajalta aiempaa (lue: opettajajohtoista opetusta) huolellisempaa etukäteissuunnittelua ja tehtävänasettelua sekä tarkkuutta seurata ja ohjata työskentelyä sen aikana.
Jos sanotaan, että digilaitteiden ja ilmiöoppimisen käyttö opetuksessa tarkoittaa oppijoiden itseohjautuvuutta, on kyseessä väärinkäsitys. Oppijalähtöisyys ei tarkoita sitä, että oppijat jätettäisiin oman onnensa nojaan. Ehkä tässä näkyy se, että tutkija ei ole opettaja vaan psykologi.
Luonnollisesti yksi opetuksen tavoitteista on lisätä oppijoiden kykyä toimia itsenäisesti ja ryhmissä, minkä takia sitäkin harjoitellaan ja niin tulee opetussuunnitelman velvoittamana tehdäkin. Näiden taitojen harjoitteluun on oikeus kaikilla oppijoilla – myös tutkija Saarisen mainitsemilla riskiryhmien oppilailla.
Siten on erittäin kyseenalaista väittää, että digilaitteiden käyttö tai ilmiöoppiminen sinällään olisivat eriarvoistavia metodeita. Kyseessä on tutkijan tekemä väärä johtopäätös (tai mahdollisesti se, että toimittaja siteerasi häntä epätarkasti, mikä varauma on aina muistettava).
Saarisen tutkimuksen tulokset ovat kuitenkin tärkeitä, ja ne korostavat opettajien tarvetta saada tieto- ja viestintätekniikan pedagogiseen käyttöön lisää osaamista. Olkoonkin, että tutkimuksen data ei ole tuoretta, eivätkä tulokset siten suoraan kerro, mikä tilanne on tänään.
Täydennyskoulutusta on ollut runsaasti tarjolla – jopa kouluille ilmaisena – mutta ongelmana on opettajien pääsy niihin. Eräs opettaja kommentoi keskustelun aihetta osuvasti Facebookissa seuraavasti:
Tämä lääke on tiedetty vuosikaudet, mutta miksi sitä ei käytetä?
P.S. Jätän Liisa Keltikangas-Järvisen kommentit HS:n jutussa jokaisen lukijan itseharjoittelumateriaaleiksi. On hyvä muistaa, että toimittaja valitsee kommentaattori-haastateltavat lähinnä juttuun valitsemansa näkökulman perusteella.
P.P.S. Olisi tietenkin helppoa harjoittaa tässä yhteydessä mediakritiikkiä ja muistuttaa toimittajan velvollisuudesta tuoda jutussa esiin useampia näkökulmia.
Mediakasvatuksesta ei ole julkaistu ainuttakaan kirjaa liikaa, joten oli hienoa, kun sain kutsun tulla kirjoittamaan 
LEHMÄTKIN LENTÄIS 