Vuodenvaihteesta on kulunut jo hetki, joten on sopiva aika summata, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtui vuonna 2018.

Disclaimer: tämä ei tule olemaan sosiaalisen median hehkutusta. Kyse oli suuresta somepettymyksen vuodesta.

Jaan tämän vuosiyhteenvedon kahteen osaan: sosiaalisen median kannalta merkittäviin tapahtumiin sekä somepalvelujen suosioiden muutoksiin, jotka ovat lyhyesti lopussa.

1. Facebookin tietosuojakohu

Vuoden ylivoimaisesti suurin somekohu tapahtui maaliskuussa, kun Cambridge Analytica -yhtiön ex-työntekijä Christopher Wylie vahvisti epäilyt, että Facebookista saatuja käyttäjätietoja oli käytetty osana Trumpin vaalikampanjaa. Lukemaksi paljastui peräti 50 miljoonaa käyttäjätiliä.

Tätä seurasi mm. Mark Zuckerbergin hiillostaminen USA:n kongressissa. Zuckerbergin vakuutteluja ei auttanut se, että myöhemmin vuoden aikana osa hänen kertomastaan paljastui virheelliseksi, esiin tuli uusiakin ongelmia tietosuojassa ja Facebook joutui vielä uuden tietovuodon kohteeksi syyskuussa.

Facebookista saatujen tietojen käyttö laajamittaiseen vaalivaikuttamiseen sekä yhä jatkuvat tietosuojaongelmat aiheuttivat monen käyttäjän luottamuksen murentumisen palvelua kohtaan. Näin kävi myös Suomessa: esimerkiksi DNA:n kyselyssä huhtikuussa 7 % vastaajista kertoi poistaneensa Facebook-tunnuksensa ja yli puolet kertoi kohulla olleen jotain muutosta Facebookin käyttöönsä.

2. Facebookin taistelu väärinkäytöksiä vastaan

Tietosuojakohun jälkeen Facebook ei ole sentään jäänyt lepäämään laakereilleen alustan väärinkäytösten suhteen. Marraskuussa Facebook kertoi, että se oli poistanut edellisen 6 kk:n aikana peräti 1,5 miljardia valetiliä palvelusta. Lukema oli 200 miljoonaa enemmän kuin edellisellä jaksolla.

Lukema on melkein käsittämättömän suuri. Sitä voi verrata Facebookiin globaaliin keskimääräiseen päivittäiseen käyttäjämäärään 1,49 miljardia tai kuukausittaiseen käyttäjämäärään 2,27 miljardia (syyskuulta).

Nämä lukemat avaavat niiden haasteiden mittasuhteita, joiden kanssa Facebook on tekemisissä, kun se pyrkii torjumaan valetilejä ja muuta alustansa väärinkäyttöä.

Facebookin algoritmit valetilien poistamisessa kuulostavat lukujen valossa tehokkailta, mutta samalla voi kysyä, kuinka paljon ilmoitetuissa käyttäjämäärissä on yhä mukana valetilejä. Facebook on myös kertonut muuttaneensa tapaansa laskea käyttäjämääriä, mikä viittaa juuri siihen, etteivät he ole itsekään varmoja, paljonko oikeita käyttäjiä on milloinkin todellisuudessa ollut.

Olen silti edelleen skeptinen sen suhteen, yrittääkö Facebook niin paljon kuin se voisi. Edelleen sen tietokäytäntö-sivusto on pikemminkin omiaan selittelemään asioita parhain päin sen sijaan, että se kertoisi tarkasti, mihin käyttäjien tietoja käytetään. Epäluottamusta lisää myös se, että faktantarkistajat ovat kertoneet, ettei Facebook välttämättä poista palvelusta valeuutisiksi osoitettuja uutisia.

3. GDPR ja EU-käyttäjien herääminen yksityisyyteen

EU:n yleinen tietosuoja-asetus eli GDPR astui kunnolla voimaan 25.5.2018. Asetus nosti netti- ja somejäteiltä edellytettävän tietosuojan tason selvästi aiempaa korkeammalle. GDPR:llä oli jo ennen voimaantuloaan monenlaisia vaikutuksia somepalvelujen käyttöehtoihin ja tietosuojakäytäntöihin. Tärkein on kuitenkin GDPR:n takaama oikeus käyttäjille tarkistaa omat tietonsa palveluntarjoajien rekistereistä.

GDPR:n voimaantulo pian Facebookin tietosuojakohujen alkamisen jälkeen osui somepalvelujen käyttäjien tietoisuuden lisäämisen kannalta sopivaan saumaan. Huhti-, touko- ja kesäkuun ajan uutiset täyttyivät sekä Facebook-kohun että GDPR:n aiheista. Lisäksi samaan aikaan käyttäjien sähköpostilaatikot tulvivat eri somepalvelujen GDPR-tiedotteista.

Varmasti moni sai jo tarpeekseen GDPR-asioista, mutta yhtä varmaa on, että käyttäjät saivat samalla täysannoksen uutta tietoa omiin henkilötietoihinsa liittyvistä oikeuksistaan ja palveluntarjoajien velvollisuuksista. Sanomalehtien liiton tuoreen kyselyn mukaan jo 72 % 15-74-vuotiaista suomalaisista on huolissaan yksityisyydestään somessa. Viisi vuotta aiemmin lukema oli 47 %. Näen kyseessä olevan ison muutoksen ja uuden megatrendin alun, joka johtaa uuteen yksityisyyden aikaan sosiaalisessa mediassa.

Isossa kuvassa EU:sta tuli viimeinkin riittävän iso vastavoima monikansallisille netti- ja somejäteille. GDPR on hyvä askel siihen suuntaan, että netti- ja somepalveluilta vaadittavan turvallisuuden standardit määritellään jatkossa EU:ssa.

Pienenä yksityiskohtana GDPR aiheutti Suomessa lisäksi sen, että vuoden 2019 alusta voimaan tullut tietosuojalaki asetti jatkossa 13 vuotta ikärajaksi henkilötietojen käsittelyn suostumuksen annolle tietoyhteiskunnan palveluissa. Tämän myötä 13-vuotias ei enää tarvitse ikätasoonsa nähden tavanomaisten somepalvelujen käytölle huoltajiensa suostumusta.

4. Twitterin käyttäjätilien putsaus

Twitter on Facebookin ohella ollut merkittävä kanava valeuutisten levittämisessä ja mielipidevaikuttamisessa. Vuoden 2018 aikana Twitter teki useita vale-, spämmi- ja bottitilien massapuhdistuksia. Heinäkuussa Twitter kertoi poistaneensa edellisen kahden kuukauden aikana jopa 70 miljoonaa käyttäjätiliä. Monen mielestä vihdoinkin. Vuosien aikana Twitteriin oli ehtinyt kertyä monenlaista kuonaa.

Twitterin käyttäjätilien putsaukset ovat näkyneet myös suosittujen suomalaisten käyttäjien seuraajalukemien isoina muutoksina. Lukemat ovat vuoroin romahtaneet, osin palautuneet ja taas uudestaan romahtaneet.

Esimerkiksi Socialbakers-tilastopalvelun Suomen TOP-listan kärjessä yhä olevan @annemariayritys-tilin seuraajalukema putosi Twitterin putsauksen myötä käytännössä yhdessä yössä yli 200 tuhannella (kuvakaappaus otettu 17.8.2018):

annemariayritys-socialbakers-170818

Sivujuonteena nämä Twitterin puhdistukset ovat tuoneet esiin sen, keillä käyttäjillä on ollut tavallista enemmän seuraajissaan valetilejä tai ostettuja seuraajia.

Kääntäen puhdistukset ovat samalla osoittaneet, keillä ei ole ollut ostettuja seuraajia: niillä, joiden seuraajalukeman putoaminen on ollut vain pientä – korkeintaan muutaman prosentin luokkaa. Suomesta ei toistaiseksi ole löytynyt yhtäkään merkittävää poliitikkoa, joka olisi jäänyt kiinni epäilyttävän suuresta seuraajamäärän putoamisesta.

5. Twitterin algoritmi ja laatusuodatus

Verkostopalvelujen idea on periaatteessa yksinkertainen: valitsen itse, keiden viestejä haluan seurata, ja sen jälkeen näen ne palvelun etusivulla. Valitettavasti vuonna 2018 moni heräsi siihen, että myös Twitter on ottanut käyttöön algoritmin järjestellessään ja valitessaan käyttäjien virrassa näkyviä twiittejä. Twitter päätyi siis hajottamaan palvelunsa samoin kuin Facebook jo paljon aiemmin.

Algoritmi näyttää ensiksi suosittuja twiittejä sen sijaan, että se näyttäisi twiitit aikajärjestyksessä kuten aiemmin. Joskus tästä on suurta haittaa. Varmaa on ainakin se, että useimpia käyttäjiä algoritmi ärsyttää enemmän kuin hyödyttää. Alla tekemäni Twitter-kyselyn tulokset.

twitter-algoritmi-kysely-2018

Twitterin algoritmin haitoilta voi vielä välttyä käyttämällä Tweetdeck-palvelua. Onneksi Twitter on myös heräämässä algoritmin ongelmiin tuomalla mobiilisovellukseensa mahdollisuuden katsoa twiittejä jälleen aikajärjestyksessä.

Toinen Twitterin uudehko algoritmi on sisällön laatusuodatus, jota voi puolestaan pitää positiivisena uudistuksena. Twitter käyttää mm. tekoälyä suodattaakseen twiittejä ja käyttäjiä, jotka voisivat aiheuttaa muilta käyttäjiltä paljon ilmoituksia epätoivotusta tai palvelun sääntöjä rikkovasta sisällöstä.  Tavoitteena on, että hakutoiminnoissa ja käyttäjille näytettävissä ehdotuksissa (mm. suositellut seurattavat) näytetään sisältöjä ja käyttäjiä, joilla ei ole tunnistettu olevan kielteisiä vaikutuksia. Twitter vastaa näin kritiikkiin, jota se on saanut varsinkin polarisaation aiheuttamisesta keskusteluissa ja valeuutisten levittämisestä.

Twitter kertoo sivuillaan käyttäjien ”laatupisteitä” laskevan mm. seuraavien seikkojen:

  • Profiilin ominaisuudet (onko sähköpostiosoite vahvistettu, uusi tili, profiilikuva jne.)
  • Miten käyttäjä toimii Twitterissä (ketä seuraa, kenelle vastaa, ketä retweettaa jne.)
  • Miten muut tilit ovat vuorovaikutuksessa käyttäjään (esim. kuka blokkaa, kuka seuraa, kuka vastaa, retweettaa jne.)
  • Kuinka usein käyttäjätunnusta käytetään
  • Sisältääkö käyttäjän twiitit sensitiivistä sisältöä (aikuisviihde, väkivalta jne.)
  • Ovatko käyttäjän twiitit keskustelua rakentavia vai jakavia (todennäköisesti juuri tässä hyödynnetään tekoälyä ja verkostoanalyysiä polarisaation tunnistamisessa sekä pidetään lukua käyttäjän muilta saamista ilmiannoista)

Suomessa Twitterin laatusuodatus nousi otsikoihin tällä viikolla, kun Jussi Halla-aho kertoi Twitterin ”shadowbännäneen” hänen tunnuksensa. Kyse ei todellisuudessa ole mistään Twitterin ylläpidon tekemästä bännäyksestä, vaan laatusuodattimen toiminnasta.

6. YouTuben ylikaupallistuminen

YouTube on ollut pitkään yksi suosituimmista somepalveluista. Viimeistään vuonna 2018 tuli kuitenkin selväksi, että oikeastaan on jo virhe puhua siitä somepalveluna. Voitaisiin yksinkertaisesti puhua videopalvelusta, jota käytetään kyselyidenkin mukaan pääasiassa viihteeseen. Ja yhä suurempi osa siitä on kaupallista sisältöä.

Periaatteessa jokainen YouTube-video, jossa on mainosten näyttö päällä, on perimmiltään kaupallista sisältöä. Hyvin usein video itsessäänkin on mainos. On harhaanjohtavaa puhua ”kaupallisesta yhteistyöstä”, vaan rehellisempää olisi puhua mainonnasta. Kirjoitin aiheesta laajemmin helmikuussa.

youtube-mainokset-kaupallinen-sisalto

Yksi ongelma on lisäksi se, että toisin kuin videoissa yleensä, YouTubessa ei ole ikärajoja videoiden sisällön mukaisesti, ja alaikäiset näkevät usein myös ikätasolleen sopimattomia mainoksia.

Tottoroo-vaikuttajamarkkinointiyrityksen (lue: mainostoimiston) kyselyn mukaan jopa 90 % 15-35-vuotiaista suhtautuu positiivisesti tai neutraalisti kaupallisiin kumppanuuksiin ja mainontaan Tube-videoiden yhteydessä. 80 % kokee hyödyllisenä, että Tube-videoissa tuodaan esille ja arvioidaan erilaisia tuotteita tai palveluita. Nämä luvut osoittavat, että tube-mainonta puree nuoriin pelottavan tehokkaasti. Sen sijaan medialukutaidon ja -kriittisyyden näkökulmasta menee huonosti.

Olisi aika lopettaa tubettajien ihannointi. He ovat pikemminkin juontajia tai mainosten näyttelijöitä. Parhaassakin tapauksessa itsensä ja elämänsä näyttelijöitä.

Tubettajien seuraamista voi jollain tasolla verrata eläintarhassa vierailuun, jossa eläimet ovat ihmisten ihmeteltävinä ja tekevät ties minkälaisia temppuja palkkioiden toivossa. Tällä en väheksy lainkaan tubettajia: he ovat kuviossa pikemminkin mainostajien käyttövoimaa. Monet ovat kertoneet oireilevansa henkisesti tubettamisen stressaavuuden takia. Tässä mielessä tubettajat ovat huonoja idoleita nuorille.

7. MV-lehden ylläpitäjien tuomiot

Viime vuoden sosiaalisen median merkkipaaluihin kuului eittämättä MV-lehden ylläpitäjien saamat tuomiot. Ne osoittivat, että valeuutisten tuottaminen ja levittäminen ovat pahimmassa tapauksessa rikoksia. Samalla tuomiot viimeistään osoittivat suurelle yleisölle, mistä toiminnassa oli perimmiltään kyse.

Seuraavat ovat lainauksia HS:n päätoimittajan Antero Mukan kirjoituksesta lokakuulta:

JANITSKIN tuomittiin vuoden ja kymmenen kuukauden ehdottomaan vankeuteen muun muassa toistuvasta törkeästä kunnianloukkauksesta ja kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan. Bäckman sai vuoden ehdollisen tuomion vainoamisesta, törkeästä kunnianloukkauksesta ja yllytyksestä törkeään kunnianloukkaukseen.

Oikeuden mukaan miesten toiminnan motiivina on ollut uhreiksi päätyneiden ihmisten maineen tuhoaminen ja ammattitaidon kyseenalaistaminen. Kirjoitukset ovat sisältäneet valheellisia tietoja, halventavia vihjauksia sekä yksityiselämään liittyviä arkaluonteisia asioita.

MV-lehden kautta purkautuivat niin maahanmuutto­vastaisuus, katkeruus eliittiä kohtaan kuin tyytymättömyys liian liberaaliksi koettua mediaa kohtaan.

Ei voi edes väittää, että tässä jutussa testattiin sananvapauden rajoja, koska sananvapauden kanssa tällä määrätietoisella vihanlietsonnalla oli lopulta hyvin vähän tekemistä.

Joka tapauksessa oikeus teki selväksi sen, että verkossakaan mikä tahansa törky ei ole sallittua. Tämän rajan vetäminen voi olla tavattoman merkityksellinen viesti koko suomalaiselle yhteiskunnalle, niin sille mitä me yksilöinä sosiaalisessa mediassa sanomme kuin vaaleihin valmistautuville poliitikoillekin.

Suurin kysymys on se, opimmeko me ihmisinä ja yhteiskuntana näistä mustista vuosista mitään. Tunnistammeko vastedes paremmin ne mekanismit, joilla meidät suomalaiset usutetaan kääntymään toisiamme vastaan, tahdottomiksi pelinappuloiksi laudalla, jonka loppuruudussa olemme kaikki häviäjiä?

8. Totuuden jälkeinen aika

Kaikki yllä mainittu kietoutuu yhteen käsitteeseen, joka kuvaa sosiaalisen median vuotta 2018 osuvasti: totuuden jälkeiseen aikaan.

Totuuden jälkeisessä ajassa on tärkeämpää, mitä kerrotaan kuin mikä on totta. Totuuden jälkeisessä ajassa algoritmit päättävät, mitä sisältöjä saamme somesta luettavaksemme. Totuuden jälkeisessä ajassa et voi tietää, onko somessa tapaamasi käyttäjä todella se, joka hän väittää olevansa, vai ehkä sittenkin valetili tai botti. Totuuden jälkeisessä ajassa somepalvelut seuraavat ennen muuta sinua, vaikka sinulle uskotellaankin niiden tarjoavan alustan, jonka kautta voit seurata sinulle tärkeitä ihmisiä ja puheenaiheita. Totuuden jälkeisessä ajassa mikä tahansa pikku mielipide-ero verkkokeskustelussa muodostuu pian kahden vastakkaisen leirin väliseksi taisteluksi, jossa totuudella ei lopultakaan ole paljon merkitystä.

Vuonna 2018 sosiaalisen median käyttäjät yleisesti alkoivat todella ymmärtää, mitä totuudenjälkeisyys tarkoittaa.

9. Google+:n tarinan loppu

Google ilmoitti syksyllä lopettavansa Google+-yhteisöpalvelunsa elokuussa 2019. Joulukuussa toisen peräkkäisen tietoturvaongelman jälkeen se päätti vielä aikaistaa palvelun lopetuksen tehtäväksi huhtikuussa.

Google+ ei ole enää aikoihin ollut erityisen elävä somepalvelu. Mielestäni Google+:n verkostoitumismalli oli alunperin epäonnistunut. Siksi plussaa voi pitää yhtenä Googlen isoimmista virheistä. Miksi markkinoille tuotiin yhteisöpalvelu, jossa sosiaalisen verkostoitumisen idea oli hukassa?

Google+ oli kuin romaani, jonka kirjoittajalla oli tasan yksi hyvä idea. Kaikki ensimmäisen luvun jälkeen kirjoitettu oli tarinan turhaa pitkittämistä. Harva jaksoi lukea viimeiselle sivulle asti.

10. Somepalvelujen suosio Suomessa

Kuten lupasin, pidän tämän osuuden tällä kertaa lyhyenä. Jos ei muuta mainita, niin lukujen lähde on Sanomalehtien liiton kysely loka-marraskuulta 2018. Kiitokset sinne suuntaan tuoreista tiedoista!

  • WhatsApp on nyt suomalaisten suosituin somepalvelu. Sitä käyttää 70 % 15-74-vuotiaista.
  • Facebook on yhä toiseksi suosituin somepalvelu. Sitä käyttää 60 % 15-74-vuotiaista.
  • Facebookin käyttäjämäärä on laskenut selvästi, sillä vielä huhtikuussa 2018 Ylen kyselyssä sitä kertoi käyttävänsä 69 % 15-79-vuotiaista. Laajemmin kirjoitin Facebookin käyttäjämäärän laskusta syyskuussa.
  • YouTubea käyttää nykyisin 59 % 15-74-vuotiaista.
  • Instagram kuuluu harvojen nousijoiden joukkoon. Nyt sitä käyttää 35 % 15-74-vuotiaista. Vuosi sitten lukema oli 28 %.
  • Snapchatin käyttö on laskenut teineillä – muuthan eivät sitä juuri olekaan käyttäneet. Nyt 15-24-vuotiaista Snapchatia käyttää 48 %, kun vuosi aiemmin lukema oli 58 %. 15-74-vuotiailla käyttöaste on 11 %.
  • Suomi-Twitterissä on Pinnalla-tilastopalvelun mukaan suunnilleen 140-150 tuhatta uniikkia twiittaajaa kuukaudessa ja n. 700 tuhatta vuodessa. Lukemissa on kuitenkin mukana myös ei-suomalaiset retweettaajat. Jos katsotaan vain suomalaisia uuniikkeja käyttäjiä, niin Pinnalla-palvelun tekijän arvion mukaan heitä on noin 100 tuhatta kuukaudessa, ja yhteensä suomalaisia Twitterin käyttäjiä on noin 250-260 tuhatta. Twitterin käytössä Suomessa ei ollut merkittävää muutosta vuosien 2017 ja 2018 välillä.
Mainokset

Viime aikoina on väitelty tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa. Samaan aikaan olen itse pitänyt aiheeseen liittyviä koulutuksia sekä kirjoittanut siitä. Teen tässä blogikirjoituksessa yhteenvetoa omalta osaltani.

alypuhelin-sos-kogn-valine

Julkisen keskustelun pontimena on ollut varsinkin HS:n artikkeli, jonka otsikon mukaan koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi. Kyseessä on tietenkin kärjistävä klikkiotsikko ja jutun näkökulmassa näkyy luonnollisesti sen kirjoittaneen toimittajan lähtökohdat.

Klikkiotsikot muuten hyödyntävät samaa mekanismia kuin valeuutiset ja nettitrollit: ne pyrkivät aiheuttamaan lukijassa tunnereaktion, jonka tuloksena hän klikkaa jutun auki. Ylipäätään suuttumusta aiheuttavat viestit somessa synnyttävät neutraaleja viestejä enemmän tykkäyksiä, kommentteja ja jakoja.

suuttumus-reagointi

(Kuvan lähde: Pew Research Center, 2017)

En silti lähtisi väittämään Helsingin Sanomia valemediaksi. Sellaistakin on jo nähty, kun keskustelu on mennyt tunteisiin.

Edelleen kärjistävät väitteet ovat omiaan aiheuttamaan keskustelun polarisaation: hyvin nopeasti keskustelu aiheesta jakaantuu kahteen vastakkaiseen leiriin. Toinen leiri puolustaa väitettä ja toinen vastustaa, kritisoi ja pyrkii osoittamaan sen vääräksi. Kummassakin on käyttövoimana juuri tunteet.

Tällaisen tunnemyrskyn keskellä on vaikea pysyä puolueettomana. Onneksi mukaan on kuitenkin tällä kertaa sopinut myös kiihkottomasti aihetta tarkastelevia kommentoijia.

Koulut ja digitalisaatio nyt vain sattuvat olemaan aihe, jonka keskustelu on voimakkaasti polarisoitunut.

Ei tarvitse mennä kauaksikaan taaksepäin, kun sama toistui Ylen uutisoitua, että lastenpsykiatri ehdottaa kännykkäkieltoa kouluihin. Siitäkin saatiin railakas puolesta-vastaa-väittely opettajien ja koulutuksen kehittäjien somepalstoilla.

Tuon tapauksen kimmokkeena kirjoitin kännyköiden käytöstä kouluissa ja sosiaalisen median paikasta opetuksessa Dimensio-lehteen. Totesin siinä mm. seuraavaa:

Jos osapuolet pyrkisivät yhteisymmärrykseen, ratkaisu löytyisi nopeasti: kännykät pysykööt poissa opetuksen aikana muulloin paitsi silloin, kun niitä käytetään johonkin tarkoitukseen opetuksessa. Tämä voidaan kirjata koulun järjestyssääntöihin, ja kännyköiden häiriökäyttöön voidaan puuttua.

Kun olen esittänyt tämän ratkaisun opettajille, enemmistö on ollut valmis hyväksymään sen. Kännyköiden kieltämisestä puhuneet ovat myöntäneet, että toki niitä voidaan käyttää silloin, kun opettaja niin haluaa. Kännyköiden hyötyjä korostaneet ovat todenneet, ettei opetusta tietenkään saa häiritä.

Jos enemmistö opettajista on samaa mieltä kännyköiden käytöstä kouluissa, miksi kysymys aiheuttaa vuosi vuodelta kiivaan keskustelun?

Kun subjektiiviset kokemukset, tunteet ja jopa valheet syrjäyttävät rationaaliset perustelut ja tutkitun tiedon, sille on olemassa nimitys. Kyse on totuuden jälkeisestä ajasta.

Tunnetuimpia merkkejä totuuden jälkeisestä ajasta ovat Donald Trumpin menestys Yhdysvaltojen presidentinvaalissa ja Iso-Britannian Brexit-äänestys vuonna 2016. Kummassakin tapauksessa kampanjoinnissa käytettiin kyseenalaisia tunteisiin vetoavia väitteitä ja somepalvelujen avulla levitettyjä valeuutisia. Riittävän moneen äänestäjään ne iskivät kuin häkä.

Totuuden jälkeisessä maailmassa on tärkeämpää, mitä väitetään kuin mikä on totta. Hyvä tarina tai tunteita nostattava väite voittaa tylsän faktan.

Koko artikkeli on luettavissa tästä / alta:

Totuuden jälkeisessä ajassa on pidettävä pää kylmänä. Esimerkiksi alussa mainitun HS:n artikkelin kohdalla se tarkoittaa jutun rauhassa lukemista, sen löytämistä, mitä jutussa mainitut henkilöt oikeasti sanovat, ja omien johtopäätösten tekemistä vasta sitten.

Siinä, missä koulujen kännykkäkeskustelussa on helppo löytää toimiva kompromissi, voidaan sama tehdä myös uusien opetusmenetelmien käytössä kouluissa. Tiedän tämän, sillä olen kouluttanut opettajille yli 10 vuoden ajan mm. somen ja yhteisöllisen oppimisen menetelmien käyttöä opetuksessa sekä kirjoittanut aiheesta runsaasti.

Usein koulutustilanteissa haastan koulutukseen osallistuvia esittämään ennen muuta kritiikkinsä. Parhaat keskustelut saadaan, kun joku on eri mieltä ja päästään keskustelemaan sen syistä – argumentoimaan aiheeseen liittyvistä näkökohdista. Kriittinen keskustelu on vain paikallaan kunhan se tehdään asiapohjalta eikä tunteet edellä.

Kriitikotkin ovat paljon vastaanottavaisempia ja valmiimpia pohtimaan kantojaan uudestaan, kun joku kerrankin on halukas kuulemaan heidän mielipiteensä. Eri näkemykset on aidosti kohdattava, olipa aiheesta itse mitä mieltä tahansa. Vain siten päästään rakentavaan keskusteluun.

Tieto- ja viestintätekniikan ja digitalisaation paikka kouluissa on alusta alkaen ollut varsinkin siinä, miten teknologian avulla voidaan tukea opetusta ja oppimista. Sama pätee eri menetelmien käyttöön opetuksessa.

Kun asiaa pohditaan neutraalisti tutkimustulosten ja/tai opettajien kokemusten pohjalta, päästään helposti siihen lopputulokseen, että tietyt teknologiat ja menetelmät sopivat johonkin opetustilanteeseen, mutta eivät kaikkiin.

Vaikka itse olen viehtynyt mm. yhteisölliseen oppimiseen ja sosiaalisen median alustojen käyttöön opetuksessa, en silti väitä niiden sopivan hyvin kaikkiin opetustilanteisiin. Ehkä joskus nuorena maisterinkloppina saatoin niin ajatellakin, mutta hyvin pian tuli selväksi, että maailma on monimutkainen paikka, jossa samat keinot harvoin pätevät kaikkiin tilanteisiin.

Kyseessä on oikeastaan aika selvä ja yksinkertainen asia, vai mitä?

Ja silti juuri tästä saadaan akateemisesti koulutettujen ihmistenkin välillä tulikivenkatkuiset riidat aikaan.

Tästä on kyse, kun puhutaan totuuden jälkeisestä sosiaalista mediasta. Elämme parhaillaan aikaa, jossa varsinkin somessa tarvitaan ihan uudenlaisia taitoja.

Otan taas lainauksen em. Dimensio-lehden artikkelistani, aivan sen lopusta:

Lapset ja nuoret tarvitsevat sosiaalisessa mediassa kipeästi muun muassa seuraavia tietoja ja taitoja:

  • Netiketti eli miten sosiaalisessa mediassa tulee toimia
  • Somepalvelujen algoritmien toiminnan ymmärtäminen
  • Sosiaalisten verkostojen rakenteen ja mekanismien ymmärtäminen
  • Lähdekriittisyys tiedonhaussa ja somepalveluissa
  • Looginen ajattelu, päättely ja argumentointi
  • Verkkokeskusteluissa tarvittavat vuorovaikutustaidot
  • Netissä ja somessa yleisten huijausten tunnistaminen
  • Häirintään ja vihapuheeseen suhtautuminen ja avun hakeminen
  • Valeuutisten ja mielipidevaikuttamisen tunnistaminen
  • Markkinoinnin tunnistaminen sosiaalisen median sisällöissä

Monet näistä asioista liittyvät monilukutaitoon. Lisäksi tulevat tieto- ja viestintätekniikan käyttötarkoitukset mm. koulutuksessa, työelämässä, vapaa-ajalla ja yhteiskunnallisessa osallistumisessa, jotka OPS:eissa onkin kirjattu erinomaisesti.

Kaksi taitoa on nostettava sosiaalisen median opetuksessa ylitse muiden, ja ne ovat ihmisenä kasvamisessakin perustavaa laatua: ajattelun ja vuorovaikutuksen taidot. Samalla totuuden jälkeisessä ajassa on entistä tärkeämpää muistaa, että opetukseen ja kasvatukseen sisältyy myös arvot ja asenteet kuten vastuullisuus ja eettisyys. Ne vaativat omakohtaista pohdintaa ja keskustelua.

Yhden ohjeen rohkenen antaa jokaiselle opettajalle ja kasvattajalle: tutustu sosiaaliseen mediaan monipuolisesti. Älä menetä sillä matkalla kykyäsi kriittiseen ajatteluun ja empatian tuntemiseen, vaan pysyttele ääripäiden välissä. Se vaatii erityistä taitoa ja rohkeutta.

Miten totuuden jälkeisen ajan sometaitoja sitten opetetaan? Esimerkiksi näin; tässä maanantaina pitämäni luennon esitys Espoon Olarin lukiolaisille:

Palaan vielä kerran HS:n mielipiteitä jakaneeseen artikkeliin koulujen uusista välineistä ja oppimismenetelmistä. Katsotaan tarkemmin, mitä haastateltavat siinä muun muassa sanoivat:

”Mitä enemmän oppimiseen käytettiin digilaitteita, sitä heikompia oppimistulokset olivat kaikilla Pisa-testien osa-alueilla: matematiikassa, luonnontieteissä, lukemisessa sekä yhteistyöhön perustuvassa ongelmanratkaisussa”, Saarinen sanoo.

Tutkija Aino Saarisen mukaan tuloksia ei selittänyt oppilaiden digitaidot tai laitteiden määrä. Luonnollisesti eivät. Tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa on nimittäin juuri niin hyvää tai huonoa kuin mitkä ovat opettajan taidot hyödyntää sitä opetuksessa.

Se on asia, mitä minä ja tietääkseni useimmat muutkin TVT:n opetuskäyttöä kouluttavat painottavat kaikissa opettajille pitämissään täydennyskoulutuksissa. Laitteet yksinään eivät tee opetuksesta yhtään sen parempaa, mutta huonomman ne voivat tehdä, jos laitteiden käytön myötä opetuksesta puuttuu tavoitteellisuus.

Jälleen kerran: hyvin yksinkertainen ja selvä asia, jos sitä lainkaan pohtii.

Ja mitä tutkija Saarinen tästä sitten totesi?

SAARISEN mielestä digitaalisuutta ei pidä kouluista kokonaan poistaa, mutta digilaitteiden käyttöä pitää tarkoin harkita niin, että niiden käyttö ei ole päämäärä itsessään vaan ainoastaan väline kohti parempaa oppimista.

No, mutta kappas! Mehän olemmekin asiasta täsmälleen samaa mieltä, eikä Saarinenkaan ole digilaitteiden opetuskäyttöä vastaan sinänsä.

Tässä kohtaa artikkelia on myös selvä asiavirhe. Digilaitteiden käyttö opetuksessa ei ole yksinomaan väline kohti parempaa oppimista. Ne ja niihin liittyvät taidot ovat nykyisissä opetussuunnitelmissa myös laajoja oppimissisältöjä.

Tästä esimerkiksi käy edellä olevat artikkeli ja esitys sometaidoista totuuden jälkeisessä ajassa. Kyse on lasten ja nuorten kannalta ensiarvoisen tärkeistä asioista.

On siis virhe nähdä digilaitteet vain opetuksen välineinä.

Toki ne ovat myös todella käteviä välineitä monessa opetustilanteessa. Esimerkkejä löytyy vaikkapa tämän esityksen keskivaiheilta:

Ja HS:n artikkeli jatkuu:

”Jotta oppimista voisi tapahtua, oppilaan tulee ensin keskittyä opeteltavaan asiaan ja prosessoida sitä työmuistissaan ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Jos tämä vaihe estyy, uusi tieto ei siirry pitkäkestoiseen muistiin, eli oppimista ei tapahdu”, Saarinen sanoo.

Tablettia tai tietokonetta käytettäessä keskittyminen on vaarassa sirpaloitua: oppilaan huomio siirtyy opeteltavasta asiasta herkästi toisaalle, kuten digilaitteen käyttöön, digisovelluksen toimintaan tai opettajan antamiin ohjeisiin. Lisäksi digisovellus saattaa tyypillisesti sisältää sekä liikkuvaa, paikallaan pysyvää, näönvaraista että kuulonvaraista tietoa. Tämä vaikeuttaa oppilaan keskittymistä itse opeteltavaan asiaan.

Tässä kohtaa puhuu psykologi omalla asiantuntemuksellaan. Siinä Saarisen näkökulma ja osaaminen eroaa jonkin verran keskiverto opettajan osaamisesta, ja mielestäni juuri tämä – eri ammattikuntien välisen yhteisen kielen puuttuminen – oli osaltaan aiheuttamassa sen, että Saarisen kommentteja tulkittiin suurelta osin myös väärin opettajien keskuudessa.

Tai ehkä osa kommentoijista malttoi lukea vain jutun kärjistetyn otsikon, joka kertoi pikemminkin toimittajan (tai ehkä vieläpä otsikkotoimittajan) kuin tutkijan näkökulman?

Digivälineiden ohella jutun toisena kärkenä oli uudet oppimismenetelmät:

TOINEN selvä tutkimustulos oli, että myös ilmiöoppiminen oli yhteydessä merkittävästi heikompiin oppimistuloksiin. Ilmiöoppiminen tarkoittaa oppilaslähtöistä oppimista. Siinä oppilas itse selvittää, mistä opittavassa aihealueessa tai asiassa on kyse ja mistä tietoa löytyy sekä asettaa itselleen oppimistavoitteita. Lisäksi oppilaat tekevät tyypillisesti runsaasti ryhmätöitä keskenään.

”Matematiikassa ja luonnontieteissä, kuten biologiassa, maantiedossa ja fysiikassa, oppilaslähtöinen opetus oli yhteydessä heikompiin tuloksiin”, Saarinen kertoo.

Sanottakoon tässä kohtaa, että suhtaudun itsekin kriittisesti ilmiöoppimiseen. Minulle ei ole oikein koskaan syntynyt käsitystä siitä, mikä on sen tutkimuksellinen perusta. Sen sijaan ajatus siitä, että opittavia asioita pitää katsoa aihekokonaisuuksina (eli ”ilmiöinä”) eikä vain oppiainerajojen mukaan, on ikivanha ja kuulunut yleissivistävään opetukseen käytännössä aina.

Yllä viitataan ryhmätöiden tekemiseen osana ilmiöoppimista, mutta juttu ei kerro, miten ilmiöoppimista oli kouluissa tehty. Varsinaisesti se ei näytä olleen Saarisenkaan tutkimuksen kohteena.

On helppo todeta, että ilmiöoppimista voi olla hyvää taikka huonoa riippuen siitä, miten opetus- ja oppimistilanne rakennetaan. Tämän takia tutkimustulokset eivät välttämättä lainkaan kerro varsinaisen ilmiöoppimisen opetusidean hyvyydestä, vaan jälleen kerran: opettajien osaamisesta.

Herää myös kysymys, onko PISA-tutkimuksen aineisto edes lainkaan oikea tapa tutkia ilmiöoppimista. Pikemminkin se vaatisi esimerkiksi tapaustutkimuksia ja tutkijan jalkautumista kentälle, jotta ilmiöoppimisen onnistumiseen tai epäonnistumiseen johtavat tekijät pystyttäisiin osoittamaan.

Lisättäköön, että oikeasti ei ole tietenkään erikseen ilmiöoppimista tai vaikkapa mobiilioppimista, vaan kyse on aina ihan vain oppimisesta. Mielellään sellaisesta, johon sisältyy muistamisen ohella aihekokonaisuuden ymmärtäminen ja kyky soveltaa opittua.

Mutta mennään eteenpäin:

Digitaalinen ja ilmiöoppiminen vaativat perinteiseen opettajan auktoriteettiin perustuvaan opettamiseen verrattuna paljon enemmän itsekontrollia, itsenäisyyttä, keskittymiskykyä, aloitteellisuutta ja joustavuutta. Niihin pohjautuvat metodit eriarvoistavat, koska ne eivät sovi kaikille, Saarinen perustelee.

Tästä sanoisin, että oikea havainto, mutta johtopäätöksestä ja tavoitteista voidaan olla montaa mieltä.

Ensinnäkin digivälineiden käyttö opetuksessa, ilmiöoppiminen ja ryhmätyöt/yhteisöllinen oppiminen eivät tarkoita automaattisesti sitä, että vastuu oppimisprosessista jätettäisiin kokonaan oppilaille. Pikemminkin kaikki mainitut vaativat opettajalta aiempaa (lue: opettajajohtoista opetusta) huolellisempaa etukäteissuunnittelua ja tehtävänasettelua sekä tarkkuutta seurata ja ohjata työskentelyä sen aikana.

Jos sanotaan, että digilaitteiden ja ilmiöoppimisen käyttö opetuksessa tarkoittaa oppijoiden itseohjautuvuutta, on kyseessä väärinkäsitys. Oppijalähtöisyys ei tarkoita sitä, että oppijat jätettäisiin oman onnensa nojaan. Ehkä tässä näkyy se, että tutkija ei ole opettaja vaan psykologi.

Luonnollisesti yksi opetuksen tavoitteista on lisätä oppijoiden kykyä toimia itsenäisesti ja ryhmissä, minkä takia sitäkin harjoitellaan ja niin tulee opetussuunnitelman velvoittamana tehdäkin. Näiden taitojen harjoitteluun on oikeus kaikilla oppijoilla – myös tutkija Saarisen mainitsemilla riskiryhmien oppilailla.

Siten on erittäin kyseenalaista väittää, että digilaitteiden käyttö tai ilmiöoppiminen sinällään olisivat eriarvoistavia metodeita. Kyseessä on tutkijan tekemä väärä johtopäätös (tai mahdollisesti se, että toimittaja siteerasi häntä epätarkasti, mikä varauma on aina muistettava).

Saarisen tutkimuksen tulokset ovat kuitenkin tärkeitä, ja ne korostavat opettajien tarvetta saada tieto- ja viestintätekniikan pedagogiseen käyttöön lisää osaamista. Olkoonkin, että tutkimuksen data ei ole tuoretta, eivätkä tulokset siten suoraan kerro, mikä tilanne on tänään.

Täydennyskoulutusta on ollut runsaasti tarjolla – jopa kouluille ilmaisena – mutta ongelmana on opettajien pääsy niihin. Eräs opettaja kommentoi keskustelun aihetta osuvasti Facebookissa seuraavasti:

tvt-opetuksessa-kommentti-211118

Tämä lääke on tiedetty vuosikaudet, mutta miksi sitä ei käytetä?

P.S. Jätän Liisa Keltikangas-Järvisen kommentit HS:n jutussa jokaisen lukijan itseharjoittelumateriaaleiksi. On hyvä muistaa, että toimittaja valitsee kommentaattori-haastateltavat lähinnä juttuun valitsemansa näkökulman perusteella.

P.P.S. Olisi tietenkin helppoa harjoittaa tässä yhteydessä mediakritiikkiä ja muistuttaa toimittajan velvollisuudesta tuoda jutussa esiin useampia näkökulmia.


Pidin viime torstaina koulutuksen sosiaalisen median nykytilanteesta ja käytöstä markkinoinnissa. Kyseessä oli Lapinjärven kunnan järjestämä koulutus ja paikkana Tallink-Silja Europe.

Esityksen alkuosa koostuu useista tänä ja viime vuonna tehdyistä sosiaalisen median käytön kyselyistä. Tältä syksyltä ei kuitenkaan vielä pahemmin julkaistuja kyselyitä löydy, joten menossa olevia muutoksia pitää kuunnella herkällä korvalla käyttäjiltä sekä kaivella muilta tahoilta.

suomen-sometrendit-2018

Avaa esitys SlideSharessa


Pidin tänään webinaarin Oulun yliopiston ”Taitoja ja työkaluja opettajan digiosaamiseen” -täydennyskoulutuksen osallistujille. Koulutus oli suunnattu esi-, perus- ja lukio-opetuksen opetushenkilöstölle.

Aiheenani oli sosiaalisen median paikka opetuksessa ja somepalvelujen opetuskäyttö. Alkuosassa loin ajankohtaiskatsauksen, mitä taitoja sosiaaliseen mediaan liittyen on tarpeen opettaa. Kyse on teemasta, jota käsitellään opetussuunnitelmissa hyvin yleisellä tasolla, joten pyrin siihen konkretiaa, ja tarkastelin kysymystä ns. totuuden jälkeisen ajan näkökulmasta. Tässä kohtaa käytin lähteenä mm. tämän kuukauden Dimensio-lehteen kirjoittamaani artikkelia (ilmestyy 31.10.).

some-totuudenjalkeen-opetettavia-asioita-2018

Loppuosa koulutuksesta käsitteli somepalvelujen käyttöä opetuksessa esimerkkien avulla sekä yhteisöllisen oppimisen käyttöä yhdessä somepalvelujen kanssa.

Avaa esitys SlideSharessa


Pidin keskiviikkona ja torstaina vanhempainillat Oulun Takkurannan ja Kiviniemen alakouluissa. Aiheina oli pelit ja sosiaalinen media, mm. Fortnite, ikärajat, tekijänoikeudet, kiertoviestit, kiusaaminen ja häirintä.

Osallistujat olivat 1.-6-luokkalaisten vanhempia. Lisäksi mukana oli 4.-6.-luokkalaiset oppilaat, yhdessä vanhempiensa kanssa. Keskustelua syntyi mukavasti ja etenkin lapset kommentoivat ja kysyivät rohkeasti. 🙂

Avaa esitys SlideSharessa

Oheislukemiseksi aiheesta: Nuoret verkossa -raportti (Lasten suojelun keskusliitto, 2017)

 


Laura Huhtasaaren Twitterissä julkaisema kuva tamperelaiskoulun oppilaiden tekemästä julisteesta on saanut paljon huomiota. Sen julkaisua on kommentoitu niin tekijänoikeuksien kuin tietosuojankin kannalta. Valitettavasti aihetta käsittelevät uutiset ovat olleet juuri näiltä osin harhaanjohtavia. Koska koulutan tekijänoikeus- sekä GDPR-/tietosuoja-asioita mm. opettajille opetukseen ja sosiaaliseen mediaan liittyen, en malta olla käymättä tapausta tarkemmin läpi käytännön esimerkkinä.

Otin Huhtasaaren twiitistä kuvakaappauksen kommentointia varten ja siltä varalta, että hän päättäisi myöhemmin poistaa sen:

huhtasaari-oppilaskuva-twiitti-300918-c

Poistin kuvakaappauksesta kyseisen oppilaiden tekemän julisteen. Tarkalleen ottaen minulla olisi oikeus sisällyttää se kuvalainaukseen, kun kommentoin twiittiä. Haluan kuitenkin suojata julisteen tehneitä oppilaita, jotka ovat jo syyttä kärsineet tapauksesta.

Asian käsittelyä varten on kuitenkin syytä kuvata, mitä tuossa kuvakaappauksesta poistamassani kohdassa oli:

  • Kyseessä ei ollut kaupungin Instagramissa julkaisema kuva julisteesta, vaan jonkun ottama valokuva julisteesta. Kuvasta kävi selvästi ilmi, että kyse oli nimenomaan julisteesta otetusta valokuvasta.
  • Valokuvassa näkyi oppilaiden tekemä juliste, jossa on teksti ”Suomeen vai kuoleen”. Vasemmalla puolella ”Suomeen” alapuolella oli ilmeisesti lehdistä leikatut kuvat Sauli Niinistöstä ja Pekka Haavistosta. Oikealla puolella ”kuoleen” alla oli Laura Huhtasaaren ja Jussi Halla-ahon lehtileikekuvat.
  • Julisteen alareunassa näkyy kolmen oppilaan etunimet. Nimet olivat Suomessa hyvin yleisiä.
  • Valokuvasta on näkyvissä, että juliste on asetettu seinälle. Huhtasaari on kertonut sen olleen koulun aulussa, kenen tahansa koulussa käyvän nähtävissä.

En lähde tulkitsemaan julisteen viestiä tässä kirjoituksessa. Totean kuitenkin, että koulun tulisi olla turvallinen paikka kantaaottavienkin tuotosten teon harjoitteluun. On myös kaukaa haettua, että opettajat olisivat vastuussa oppilaiden teoksista ja mielipiteiden ilmaisusta. En tunnista Huhtasaaren väittämää vihapuheen lietsontaa suomalaiskouluista.

Huomautus: käsittelen oppilaiden tekemää julistetta sillä oletuksella, että se ylittää teoskynnyksen eli on tekijänoikeuslain tarkoittama teos. Tämä on kyseenalaista, mutta pitääkseni kirjoituksen joten kuten yksinkertaisena toimin näin.

Rikkoiko Huhtasaari julisteen tekijänoikeuksia?

Tekijänoikeuden kannalta oleellinen kysymys on, mitä Laura Huhtasaari tarkalleen ottaen teki. Vastaus: hän julkaisi Twitterissä jonkun ottaman valokuvan julisteesta. Tekijänoikeuksien näkökulmasta hän ei siis julkaissut alkuperäistä teosta, vaan siitä otetun valokuvan.

Valokuvilla on automaattisesti lähioikeudet tekijänoikeuslain mukaisesti. Lähioikeudet ovat tekijänoikeuksia suppeampia, eivätkä edellytä samanlaista omaperäisyyttä ja luovuutta kuin tekijänoikeuksien synty teokselle. Tässä tapauksessa lähioikeudet kuitenkin tarkoittavat sitä, että Huhtasaarella tuli olla lupa kyseisen valokuvan julkaisuun sen kuvaajalta, ei alkuperäisen julisteen tekijöiden lupaa. Tekijänoikeuslaki on tässä suhteessa selvä.

Useimmat uutiset aiheesta ja niissä haastatellut asiantuntijat ovat menneet tässä kohtaa vikaan: on kommentoitu julisteen ja oppilaiden tekijänoikeuksia, vaikka Huhtasaari ei julkaissut sitä, vaan siitä otetun valokuvan.

Lisäys klo 9:48: julisteella on tekijänoikeuslain mukainen suoja teoksena, mikä tarkoittaa mm. että vain tekijät saavat valmistaa siitä kappaleita ja saattaa sen yleisön saataville. Tekijät nimenomaan olivat saattaneet julisteen yleisön saataville, mikä mahdollisti mm. valokuvan ottamisen siitä. Valokuva ei ole sama kuin alkuperäinen juliste ja se on erotettavissa selvästi eriksi, joten olisi kyseenalaista väittää, että valokuva olisi tässä tapauksessa tekijänoikeuslain tarkoittamaa kappaleen valmistamista. Tämän kysymyksen tulkinta jäisi kuitenkin viime kädessä oikeuden tehtäväksi.

Tässä vielä tapahtumat vaiheittain:

huhtasaari-juliste-vaiheet

Sitä en tiedä, oliko Huhtasaarella lupaa valokuvan julkaisuun sen kuvaajalta. Kuvaajalla saattaa olla oikeutettuja vaatimuksia Huhtasaarelle, jos tämä oli julkaissut valokuvan Twitterissä ilman lupaa.

Mitä tulee siihen, saiko koulun aulassa olevaa julistetta valokuvata ja kyseistä kuvaa julkaista, on Huhtasareen osalta sivuseikka. Mikäli esitetään, että valokuvan ottaja olisi rikkonut oppilaiden tekemän julisteen tekijänoikeuksia, pitäisi asia todistaa oikeudessa. Tekijänoikeusrikkomus on asianomistajarikos, mikä tarkoittaa, että oppilaiden tai näiden edustajien pitäisi viedä asia oikeuteen. Kyseessä ei ole tekijänoikeusrikkomus ilman, että asiasta on ensin lainvoimainen oikeuden ratkaisu. Toistaiseksi ei siis voida sanoa tapahtuneet tässä suhteessa mitään laitonta.

Luultavasti oikeuden ratkaisu olisi, että valokuvan ottajalla oli täysi oikeus kuvan ottamiseen ja julkaisuun, sillä juliste oli asetettu tarkoituksellisesti esille koulun aulaan, jossa kaikilla halukkailla oli mahdollisuus valokuvata sitä.

Valokuvan julkaisua voi perustella esimerkiksi sitaattioikeudella. Se täyttyy esimerkiksi sillä, että valokuvassa näkyvää teosta halutaan jollakin tavalla arvioida tai sitä halutaan käyttää apuna oman mielipiteen esittämisessä. Näinhän tapahtui Huhtasaaren twiitissä.

Minulla on omakohtainen kokemus, jossa tekemästäni kuvalainauksesta tehtiin rikosilmoitus. Poliisin päätös oli, ettei asiassa epäilty rikosta ja tutkinta päätettiin. Sitaattien ja myös kuvasitaattien käyttö on osa jokaisen sananvapautta.

Mutta saiko Huhtasaari julkaista valokuvaa julisteesta, kun koulun julkaisulupa koskee vain koulua?

Esimerkiksi koulun rehtori on vedonnut siihen, että koululla oli oikeus julkaista juliste asettamalla se koulun aulaan sekä julkaista siitä otettu kuva kaupungin Instagram-tilillä, mutta Huhtasaarella ei lupaa ollut.

Rehtori on oikeassa siinä, että koulu tarvitsee oppilaan ja alaikäisen huoltajan luvan oppilaiden tekemien teosten julkaisuun. Sen sijaan julkistettua teosta saavat muut lainata tekijänoikeuslain siteerausoikeuden (22 §) mukaisesti.

Eli vaikka julkaisulupa koskee vain koulua, se ei estä muita käyttämästä lainausoikeuttaan. Päinvastoin juuri koulun julkaisulupa ja teoksen julkaisu aulassa sekä Instagramissa mahdollistivat muille teoksen lainaamisen tekijänoikeuslain mukaisesti.

Sama koskee Instagramissa julkaistun kuvan linkittämistä.

Rikkoiko Huhtasaari oppilaiden tietosuojaa jakamalla kuvan, jossa on oppilaiden etunimet?

Edellä olevan jälkeen tämä kysymys on jo epärelevantti, kun on todettu, että Huhtasaari sai julkaista kuvan Twitterissä, mikäli hänellä oli sen kuvaajalta lupa. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että taideteoksessa näkyy sen tekijän tai tekijöiden nimet. Tekijöiden maininta on itse asiassa tärkeä osa tekijänoikeuksien (ja lähioikeuksien) kunnioittamista. Nimien poistaminen valokuvassa näkyvästä julisteesta olisi tekijänoikeuksien kannalta ollut jopa kyseenalaista.

Kysymys oppilaiden tietosuojasta on kuitenkin kiinnostava toisesta syystä. Oleellinen kysymys tässä tapauksessa on, rikkoiko koulu oppilaiden tietosuojaa julkaisemalla koulun seinällä ja Instagramissa julisteen, jossa on oppilaiden nimiä.

Kerrataan muutama oppilaiden tietosuojaa koskeva perusasia:

  • Koulun ei pidä julkaista oppilaiden henkilötietoja ilman näiden tai alaikäisten (GDPR:n mukaan alle 16-vuotiaiden) huoltajien suostumusta, sillä se ei kuulu oppilaiden henkilötietojen käyttöön opetustarkoituksiin ja rekisterinpitäjän tärkeimpiä velvollisuuksia on pitää henkilötiedot suojassa.
  • Täsmennettäköön, että henkilötiedot tarkoittavat GDPR:n mukaan tietoja, jotka liittyvät tunnistettuun tai tunnistettavissa olevaan henkilöön. Ne tiedot, joiden perusteella juuri tietty henkilö voidaan tunnistaa, ovat tunnistetietoja.
  • Julkisuuslain perusteella tieto siitä, että tietty henkilö on koulun oppilas, on julkinen tieto. Tiedon julkisuus mahdollistaa kuitenkin henkilötietojen näyttämisen vain paikanpäällä jäljennettäväksi tai suullisesti kuten puhelimessa. Sen sijaan henkilötietoja ei voida lähettää sähköisesti tai luovuttaa esimerkiksi tulosteena tai kopiona ilman suostumusta ulkopuolisille.
  • Toisin sanoen voit soittaa koululle ja kysyä onko tietty henkilö koulun oppilaana ja saada häntä koskevia tietoja siltä osin kuin tiedot eivät ole lain mukaan salassapidettäviä (esim. terveyttä, oppilashuoltoa ja oppilaan elinoloja koskevat tiedot).

Tiedän, että jo yllä mainitut asiat tulevat monelle yllätyksenä. Halutessanne voitte tarkistaa nämä seikat laista tai OPH:n tänä vuonna päivittämästä oppaasta.

Palataan kysymykseen, saiko koulu julkaista oppilaiden nimiä sisältävän julisteen. Sen kannalta ratkaisevaa on, että rehtorin haastattelun mukaan koululla oli julisteiden julkaisuun lupa oppilailta ja näiden huoltajilta. Lupa käsittää myös sen, että julisteessa näkyvät oppilaiden etunimet sai laittaa esille.

Periaatteessa koulussa voi muutenkin olla esillä oppilaiden etunimiä. Usein niitä on esimerkiksi naulakoissa ja luokissa erilaisissa tarkoituksissa. Se on normaalia ja kuuluu koulun henkilötietojen käsittelyn tarkoituksiin, jotka liittyvät opetuksen järjestämiseen. Jos luokka pidetään suljettuna muuten kuin oppituntien aikana, voi luokassa olla esillä myös oppilaiden etu- ja sukunimiä yhdessä.

Etunimet yksinään eivät yleensä riitä tunnistetiedoiksi eli pelkällä etunimellä ei tiettyä henkilöä voi ulkopuolinen tunnistaa. Siksi oppilaiden etunimiä voi olla koulun (tai päiväkodin) yleisissäkin tiloissa esillä ilman, että siihen tarvitaan huoltajien lupia. Etunimet esittämällä ei julkisteta oppilaiden henkilötietoja, koska ne eivät riitä tunnistetiedoksi.

Vaikka tietäisit oppilaan etunimen, et voisi soittaa koulun kansliaan ja saada oppilaan muita tietoja. Koululla ei ole velvollisuutta alkaa kertomaan kaikkien tietyn etunimen omaavien oppilaiden tietoja kysyjälle. Vaikka kyseiset tiedot olisivat lain mukaan julkisia, ei henkilöä, jonka tietoja pyydetään, voida yksilöidä puhelussa pelkän etunimen perusteella.

Mutta eikö oppilaiden tietosuoja ole uhattuna, koska joku voi tietää, keitä julisteen nimet tarkoittavat?

Julisteessa ja siitä otetussa valokuvassa näkyy edelleen vain oppilaiden etunimet. Ja ne ovat hyvin yleisiä. Ne yksinään eivät mahdollista henkilöiden tunnistamista.

Jos joku pystyy etunimien perusteella arvaamaan tai muuten tietää varmasti, keistä henkilöistä on kyse, ei tämä tieto ole peräisin julisteesta. Eli Huhtasaaren julkaisema juliste ei ole sen tiedon lähde, jonka perusteella joku saattaa henkilöt tunnistaa varmasti.

Lisäksi oleellinen seikka on, että jos joku pyrkii yhdistämään julisteessa oleviin nimiin oppilaiden henkilöitä, hän tekee sen, ei Huhtasaari tai valokuvan ottaja. Vastuu tietojen yhdistelystä on luonnollisesti sen tekijällä.

Olenko sitten sitä mieltä, että Huhtasaari toimi oikein, eikä tehnyt mitään väärää?

En. Mielestäni tämä tapaus on hyvä esimerkki siitä, että se, mikä ei ole laitonta, saattaa silti olla ajattelematonta, typerää tai moraalisesti tuomittavaa. Seurausten perusteella on helppoa sanoa, että Huhtasaari teki virheen.

Toisaalta Huhtasaari vaikuttaa vilpittömästi pahastuneen oppilaiden tekemästä julisteesta. Kukapa haluaisi tulla nähdyksi julisteessa, jossa vihjataan, että haluat joidenkin ihmisten menevän mieluummin ”kuoleen” kuin ”Suomeen”? Vaikka se olisi koulutyö. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Huhtasaari oli yksinkertaisesti ajattelematon.

Olisi voinut odottaa, että Huhtasaari erityisopettajana olisi ymmärtänyt jo etukäteen twiittinsä mahdolliset seuraukset koululle ja oppilaille. Tämä korostaa twiitin harkitsemattomuutta.

SDP:n varapuheenjohtaja Sanna Marinin näkemystä, että Huhtasaari ”maalittaa lapsia”, en pidä oikeana. Epäilemättä Huhtasaaren twiitti oli ”rimanalitus”, mutta niin on myös väite, että hän olisi tarkoituksella pyrkinyt aiheuttamaan harmia julisteen tehneille lapsille.  Tosin ”maalittaminen” ei ole täysin vailla perustetta, kun twiitissä mainitaan, mistä koulusta on kyse.

Luulen, että Huhtasaari jättäisi kaiken tapahtuneen jälkeen twiitin julkaisematta. Lapsiin kohdistuva uhka on sen mittaluokan virhe, että kukaan erityisopettajana toiminut ei sellaista tarkoituksella aiheuta. Nähtäväksi jää, millaisen poliittisen vastuun hän tapauksesta kantaa.

Lisäys klo 11:

Etenkin poliitikot ja muut somessa näkyvät henkilöt voivat ottaa tästä opiksi sen, että laki ei riitä ainoaksi toimintaa ohjaavaksi perusteeksi. Täytyy olla myös harkintaa ja vastuullisuutta omien tekojen mahdollisista seurauksista – varsinkin, kun kyseessä ovat lapset.


Aluksi lyhyt tapahtumien kertaus.

Aiheutin viime viikolla pienoisen uutiskohun kerrottuani, että Facebookin mainoskoneen lukujen valossa palvelusta on lähtenyt lähes 300 000 suomalaiskäyttäjää. Blogikirjoitustani lainattiin lukuisissa uutisissa kotimaata ja ulkomaita myöten.

Facebook kiiruhti ”oikaisemaan” uutista. Ensin he kertoivat, että käyttäjiä ei ole lähtenyt, vaan Suomessa olisi 3,8 miljoonaa käyttäjää kk-tasolla. Kommentoin sitä heti tuoreeltaan poskettomaksi luvuksi, joka ei voinut olla oikein. Seuraavana päivänä Facebook myönsikin väitteen olleen ”näppäilyvirhe” ja oikean lukeman olevan 2,8 M/kk.

Tämän viikon maanantaina HS julkaisi Facebookin sille ilmoittamat Suomen käyttäjämäärät 2016-2018. Niiden valossa tieto lopettaneista käyttäjistä olisi virheellinen. Ja ollaksemme tarkkoja: kyse ei ollut allekirjoittaneen mielipiteestä tai mutusta, vaan Facebookin mainoskoneesta saaduista käyttäjäluvuista.

Facebook pyrkii siis oikaisemaan tietoa, joka on lähtöisin heidän omasta mainoskoneestaan. Luonnollisesti jos Facebookin luvuissa on virhe, niitä voi korjata vain Facebook, eikä esimerkiksi minulla ole siihen vastaansanomista.

Mutta mistä tiedämme, ovatko Facebookin ilmoittamat luvut tällä kertaa oikein? 

Tarkastellaan ensiksi Facebookin tällä viikolla ilmoittamia kk-käyttäjämääriä ja aiemmin Facebookin mainoskoneesta hakemiani lukuja samalla aikajanalla:

 

facebook-2016-2018-11-mainoskone-vs-ilmoitetut

Kuvaaja päivitetty: 4.12.2018

Kuten kuvaajasta näkyy, Facebookin mainoskoneen ilmoittama luku vastasi kesäkuun 2016 tienoilla melko tarkalleen Facebookin HS:lle ilmoittamaa ”virallista” kk-käyttäjämäärää. Pientä eroa alkaa olla jo alkuvuonna 2017, mutta merkittäväksi se muuttuu vasta alkuvuonna 2018, jolloin mainoskoneen mukaan suomalaiskäyttäjiä olisi ollut 3,2 miljoonaa ja Facebookin nyt ilmoittaman mukaan 2,8 miljoonaa/kk.

Olen seurannut Facebookin käytön tilastoja ja kyselyjä aina siitä asti, kun se yleistyi Suomessa 2007. Mainoskoneen lukemia olen seurannut vuodesta 2011 ja vertaillut niitä muihin lähteisiin, jotka ovat tässä tapauksessa kyselytutkimuksia suomalaisten somen käytöstä.

Alkuvuosina Facebookin mainoskoneen luvuissa oli selvästi ylimääräisiä käyttäjiä. Blogipostaus aiheesta löytyy mm. vuosilta 2011, 2013 ja 2014. Aluksi Facebookin mainoskoneen lukemat (joiden silloin sanottiin olevan nimenomaan kk-käyttäjämääriä) poikkesivat muista lähteistä n. 200 tuhannella.

Vuodesta 2015 lähtien Facebookin mainoskoneen lukemat alkoivat vastata melko hyvin muiden lähteiden kertomaa, ja lopetin tekemästä lukuihin korjauksen ennen niiden käyttöä ja julkaisua. Seuraan jatkuvasti lukuisten kyselyjen tuloksia somepalvelujen käytöstä ja julkaisen säännöllisesti somen tilastokatsauksia.

Miksi en sitten tehnyt korjausta Facebookin mainoskoneen alkuvuoden 2018 lukemiin? Koska ne vastasivat melko hyvin samaan aikaan tehtyjä kyselytutkimusten tuloksia. 

Verrataan seuraavaksi Facebookista peräisin olevia lukuja kyselytutkimusten tuloksiin alkuvuodelta 2018:

  • DNA teetti Nepa-tutkimusyhtiöllä kyselyn 1.-10.4.2018. Sen mukaan Facebookia käytti 15-74-vuotiaista suomalaisista 69 % per viikko. Lukumääränä n. 2,8 M/vko. Kuukausitasolla käyttäjiä on tyypillisesti muutama prosentti enemmän. Kun mukaan lisätään alle 15-vuotiaat ja yli 74-vuotiaat Facebookin käyttäjät, joita kyselyssä ei huomioitu, tarkoittaa tämä tulos väistämättä yli 3 miljoonaa käyttäjää kuukaudessa.
  • Yle teetti Taloustutkimuksella kyselyn 26.–27.3.2018. Kyselyssä sosiaalisen median käytöllä tarkoitettiin, että käyttäjällä on oma profiili ja hän tuottaa, jakaa tai kommentoi sisältöä ainakin josku. Tulosten mukaan 15–79-vuotiaista suomalaisista 69 % kertoi käyttävänsä Facebookia, mikä tarkoittaa 2,9 miljoonaa käyttäjää. Muista kyselyistä tiedämme, että ”käyttö yhteensä” ja käyttö per kk ovat tavallisesti hyvin lähellä toisiaan: esimerkiksi Audience Project -tutkimusyrityksen kyselyissä 99 % kaikista palvelun käyttäjistä käyttää palvelua vähintään kuukausittain. Kun kyselyn tuloksiin lisätään alle 15-vuotiaat ja yli 79-vuotiaat, saadaanko tästäkin arviolta yli 3 miljoonaa käyttäjää kuukaudessa.
  • Reuters instituutti teetti kyselyn YouGov-tutkimusyhtiöllä tammi-helmikuussa 2018, jossa oli peräti 2012 vastaajaa Suomesta. Sen mukaan yli 18-vuotiaista suomalaisista Facebookia käytti 71 % per viikko, mikä tarkoittaa lähes 3,2 M/vko. Kk-käyttäjämäärä, jossa on mukana myös alle 18-vuotiaat, on siten kyselyn perusteella ollut vielä tätä suurempi, arviolta vähintään 3,4 M/kk.

Kaikkien kolmen toisistaan riippumattoman kyselyn perusteella Facebookilla oli Suomessa yli 3 miljoonaa käyttäjää/kk alkuvuonna 2018. Reuters instituutin laajan kyselyn perusteella suomalaiskäyttäjien määrä oli mahdollisesti enimmillään yli 3,4 M/kk. 

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että kyselyjen tulokset perustuvat haastateltujen vastauksiin ja kyselyjen otokset sekä tulokset pyritään saamaan väestön rakennetta vastaavaksi. Kyselyjä tekevät tutkimusyhtiöt pyrkivät objektiivisen tiedon tuottamiseen ilman aiheeseen liittyviä intressejä.

Sen sijaan Facebookin ilmoittamien lukujen tekotavasta ja sen mahdollisista muutoksista emme tiedä muuta kuin sen, mitä Facebook meille ilmoittaa. Facebookilla on myös omia intressejä julkaistavien käyttäjämäärien suhteen: viimeksi Euroopan käyttäjämäärän pieni notkahdus toisen neljänneksen tulosjulkistuksessa aiheutti sen pörssikurssille huomattavan laskun.

Jos tarkastelemme Facebookin ilmoittamia lukuja ja sen mainoskoneesta haettuja lukuja (kuvaajassa yllä), niin juuri mainoskoneen luvut näyttävät vastaavan kyselytutkimuksissa saatuja tuloksia alkuvuonna 2018. 

Ainoastaan Facebookin tällä viikolla ilmoittamat Suomen ”viralliset” kk-käyttäjämäärät jäävät alkuvuonna selvästi alle 3 miljoonan suomalaiskäyttäjän. Muiden lähteiden perusteella näyttää uskottavammalta, että Facebookilla oli 3-3,4 miljoonaa suomalaiskäyttäjää kuukaudessa maalis-huhtikuussa 2018.

Kun katson vielä aiempia kyselyjen tuloksia, niin ennen tämän vuoden alkua Facebookin, mainoskoneen ja kyselytutkimusten käyttäjämäärät vastaavat melko hyvin toisiaan. Herää kysymys, miksi Facebookin alkuvuoden viralliset lukemat eroavat mainoskoneen lukemista ja kyselytutkimusten tuloksista?

Onko Facebook todella menettänyt käyttäjiä Suomessa vai ei? 

Jos uskomme kolmea riippumatonta kyselyä yllä, käyttäjämäärän putoaminen näyttää selvältä ja se voi olla jopa aiemmin esitettyä suurempi.

Paras vertailtavuus kyselyissä on silloin, kun katsotaan saman kyselyn peräkkäisiä tuloksia, jolloin vertailtavat tulokset on tehty periaatteiltaan samalla metodilla. DNA:lta löytyy kysely myös touko-kesäkuulta 2017. Silloisten tulosten mukaan Facebookilla oli n. 2,5 miljoonaa käyttäjää päivässä. DNA:n huhtikuisen kyselyn mukaan Facebookilla oli enää n. 2,2 miljoonaa käyttäjää päivässä.

DNA:n kyselyjen perusteella Facebookin käyttö näyttää siis laskeneen 300 000 päivätasolla.

Ihmettelen, miksi Facebookin ”virallisissa” käyttäjämäärissä ei pudotusta näy. Ovatko ne varmasti oikein tällä kertaa vai onko kyseessä ehkä taaskin näppäilyvirhe?


Tämä viikko on mennyt tiiviisti GDPR-koulutusten kanssa. Maanantaina koulutin EU:n yleistä tietosuoja-asetusta ja henkilötietojen käsittelyä steinerkoulujen henkilöstöille, tiistaina varhaiskasvattajille, opettajille ja opetushallinnon henkilöstölle ja eilen keskiviikkona nuorisotyön tekijöille. Toiminnasta riippuen GDPR:n soveltamiseen kytkeytyy aina myös muita lakeja. Alla kahden viimeksi mainitun esitykset.

Avaa esitys SlideSharessa

Avaa esitys SlideSharessa


Pidin eilen perjantaina luennon Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämispalvelut HY+:n ”Oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä” (DigiErko) -täydennyskoulutuksen osallistujille. Kyseessä on hallituksen kärkihankkeeseen liittyvä koulutus, jossa opettajat saavat viimeisimpään tutkimustietoon perustuen tiedollisia ja taidollisia valmiuksia seuraavista teemoista:

  • oppimisympäristöjen, tvt -sovelluksien sekä oppimateriaalien kriittinen tarkastelu ja kehittäminen
  • opettaja- ja kouluyhteisön osaamistarpeiden tunnistaminen
  • uudistuva pedagoginen asiantuntemus kouluyhteisön käyttöön
  • digitaalisten oppimisympäristöjen tarkoituksenmukainen käyttö, kehittäminen ja ohjaaminen

Luentoni aiheina oli mm. somen ajankohtaiskatsaus, sosiaalisen median palvelujen paikka ja käyttö opetuksessa sekä siihen liittyvä pedagogiikka.

Avaa esitys SlideSharessa


human-1602495_1280

Sosiaalisen median voi jakaa kahteen aikakauteen: ennen Facebookia ja sen jälkeen. Ennen Facebookia varottiin kertomasta nimeä netissä. Vuonna 2004 perustettu Facebook teki nimellä esiintymisestä ja henkilökohtaisten asioiden kertomisesta somessa normaalia.

Mark Zuckerberg julisti Facebookin alkuvuosina yksityisyyden ajan olevan ohi. Se tarkoitti, että käyttäjien tiedot kuuluivat Facebookille ja kaikille, joille käyttäjät antoivat niihin pääsyn. Yli kaksi miljardia ihmistä on ollut valmis maksamaan Facebookin käytöstä tiedoillaan.

Siirtymä seuraavaan sosiaalisen median aikakauteen alkoi viimeistään silloin, kun Cambridge Analytica -yhtiön entinen työntekijä Christopher Wylie vahvisti maaliskuussa, että Facebookin käyttäjätietoja oli käytetty profilointiin ja vaalivaikuttamiseen USA:n vuoden 2016 presidentinvaaleissa.

Donald Trumpin valinta presidentiksi Facebook-tietojen avulla sai maailman lopulta havahtumaan siihen, että sosiaalisen median tiedoista on syytä pitää huolta.

NYT ON ALKAMASSA uusi yksityisyyden aika. Tämä on näkynyt jo muutaman vuoden suljettujen ja anonyymien sosiaalisen median palvelujen kasvuna.

Ensiksi mainittuun luen WhatsAppin ja Snapchatin, joissa käyttäjät voivat viestitellä ja jakaa sisältöjä kahden kesken sekä ryhmissä. Viestit näkyvät vain lähettäjille ja vastaanottajille, jolloin niitä ei voi käyttää profilointiin. Snapchatissa voi tehdä myös julkisia my storyja, mutta palvelun ydinkäyttäjäryhmä eli nuoret käyttävät sitä pääasiassa kahdenkeskiseen kommunikointiin.

WhatsAppin ja Snapchatin nerokkuus piilee siinä, että ne keskittyvät käyttäjien vahvoihin suhteisiin. Strategia on päinvastainen kuin esimerkiksi Facebookissa, LinkedInissä ja Twitterissä, jotka pyrkivät maksimoimaan verkostoitumisen. Laajassa verkostossa yksittäisen suhteen merkitys lähestyy nollaa.

Snapchat on tehnyt ihmissuhteiden ylläpidosta pelin: käyttäjiä kannustetaan viestimään parhaimmille ystävilleen vähintään kerran päivässä, jotta kaverusten välillä säilyy streak eli 🔥-emoji ja numero, joka kertoo suhteen keston päivinä.

Sitä, että streak on säilynyt kahden ihmisen välillä esimerkiksi vuoden, ei yksinkertaisesti voi verrata mihinkään määrään Facebook-kavereita.

TOINEN MERKKI UUDESTA ajasta on anonyymit somepalvelut kuten Whisper, Sarahah ja Suomessakin yleistynyt Jodel. Niissä käyttäjien yksityisyyttä ei turvata näkyvyyttä rajaamalla, vaan nimettömyydellä.

Anonyymipalveluilla on ollut osin totuutta huonompi maine. Parhaimmillaan anonyymit keskustelut ovat äärimmäisen julkisia, rehellisiä ja asiallisia. Esimerkiksi Jodelissa keskusteluun liittymättömät viestit suodatetaan pois näkyvistä käyttäjien antamilla miinusäänillä.

Siinä missä suljetut somepalvelut keskittyvät tärkeimpien suhteiden ylläpitoon, anonyymipalvelut keskittyvät tarjoamaan käyttäjilleen sosiaalisista painolasteista vapaan julkaisu- ja keskustelufoorumin. Kun keskustelussa ei voida puuttua toisen osapuolen henkilöön, on helpompi keskittyä itse asiaan.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Mikrobitissä 18.4.2018, ennen sittemmin nähtyä suomalaiskäyttäjien joukkopakoa Facebookista.