Käsite- vai miellekarttoja?

31Elo08

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin miellekarttaohjelmia. Nimitin niitä virheellisesti käsitekarttaohjelmiksi, josta minulle aiheellisesti huomautettiin. Katso Annen ja Pertun kommentit.

Tarkkaan ottaen käsitekartat (concept map) ja miellekartat (mind map) tarkoittavat siis eri asioita. Yleiskielessä ”käsitekartoiksi” on kuitenkin totuttu kutsumaan mitä tahansa esitysmuotoa, jossa aihe on keskellä ja siihen liittyy toisia sanoja viivoilla tai nuolilla, joihin taas liittyy lisää sanoja jne. Tällainen käsitteiden epäselvä käyttö on hyvin yleistä. Myös suomenkielisen Wikipedian käsitekartta-artikkeli käsittelee käsite- ja miellekarttoja yleisesti ja miellekartta-artikkeli vain täydentää sitä. Jäsennän itse nämä käsitteet samaan tapaan: ”käsitekartat” on myös yläkäsite käsite- ja miellekartoille. Riippuu asiayhteydestä, kummassa merkityksessä se on.

Tässä on esimerkki käsitekartasta:

Käsitekartassa käytetään verbejä käsitteiden välillä kuvaamaan niiden välisiä suhteita. Esitystapa on viimeistelty, looginen ja hierarkinen.

Tässä on esimerkki miellekartasta:

Miellekartassa käsitteet esitetään vähemmän loogisesti, lähinnä siinä muodossa ja järjestyksessä, jossa ne ovat tulleet tekijälle mieleen. Miellekarttoja käytetään ideointiin ja oman tietämyksen ”oksentamiseen” paperille/ruudulle. Esityksen muoto on toissijainen seikka. Itse olen käyttänyt miellekarttoja esim. kirjoituksen tai tenttivastauksen suunnittelussa.

Keskeistä sekä käsite- että miellekartoissa on oman ajattelun näkyväksi tekeminen ja sen jäsentäminen. Tällainen ”päänsisäisen” ajattelun ulkoistaminen edistää tutkimusten mukaan ymmärtävää oppimista. Kun joutuu pohtimaan, millä käsitteillä tietämyksensä voi esittää, ajattelu jäsentyy, selkiytyy ja ”jalostuu”. Koska käsitekartoissa pyritään loogisempaan lopputulokseen ja määritellään myös käsitteiden väliset suhteet, on selvää, että ne tuottavat laadukkaampaa ajattelua ja oppimista kuin miellekartat. Käsitekartat ilmentävät tekijänsä käsitteellistä ymmärrystä – ne ovat ns. käsitteellisiä luomuksia (toki miellekartatkin ovat). Niitä voidaan käyttää myös oppimisen arviointiin. Omassa gradussani käsitekarttojen avulla tutkittiin, miten oppijoiden käsitteellinen ymmärrys oli kehittynyt opetuskokeilun aikana.

Käsitekartta- ja miellekarttatekniikat ovat kuitenkin vain malleja, joiden orjallinen noudattaminen voi olla käytännössä hankalaa. Anne kommentoi:

On oikeaoppisia tapoja tehdä näitä karttoja. Jostain syystä oikeaoppinen tapa tehdä näinkin luovaa ajatusjäsennystä tuntuu ärsyttävälle. Joku saattaa nauttia ja metodin kautta löytää hyvän toimintatavan.

Perttu tiivisti:

Jännää, että luovan ideoinnin työkaluihin voi liittyä niin paljon “sääntöjä”.

Olen samaa mieltä. Mielestäni käsite- ja miellekarttojen välinen ero on osittain keinotekoinen. Miellekartta on tarkoitettu ideointiin, mutta eikö käsitekarttojenkin teko ole pohjimmiltaan ideointia? En usko, että kenelläkään on aivoissaan täysin valmis kuva käsitekartasta ennen sen tekoa, vaan kyse on aina enemmän tai vähemmän luovasta prosessista. Entä tuleeko miellekartasta käsitekartta, jos siihen lisää verbit? Mielestäni käsite- ja miellekartat ovat vain kaksi tapaa käyttää samaa tekniikkaa.

Tässä esimerkki mielle- ja käsitekartasta, joissa on käytännöllisesti katsoen sama tietosisältö:

Tietosisältö ja tiedon jäsennys riippuvat tekniikkaa enemmän tekijästä.

En itse koe tekeväni oikeaoppisia käsitekarttoja tai miellekarttoja, vaan jotain niiden väliltä. Kyhäelmäni näyttävät yleensä miellekartoilta, mutta ovat käsitekarttojen tapaan jäsenneltyjä ilman, että käsitteiden suhteita selvennetään verbeillä. Verbit tuntuvat jotenkin itsestäänselviltä ja siten turhilta. Toisaalta, jos käyttäisin verbejä, kehittyisikö ajatteluni silloin paremmin? 🙂

Syvällisemmin käsite- ja miellekarttoja käsitellään esim. Helsingin yliopiston kirjaston sivulla.

Filed under: käsitekartat, oppiminen, tiedonrakentaminen   |  4 Comments