Edufeed-kurssi päättyi 31.5.2007 eli pian kolme viikkoa sitten. Kurssi oli sen verran mielenkiintoinen, että päätin sen loputtua kirjoittaa vielä pari painavaa sanaa tänne blogiini.

Tähtimalli kurssin toteutustapana

Kurssi toteutettiin konseptilla, jota ainakaan minä en ollut aiemmin päässyt kokemaan. Luultavasti vastaavalla tavalla järjestetyt kurssit voi laskea Suomessa korkeintaan kahden käden sormilla. Kurssi toteutettiin tähtimallilla, jossa kurssin virtuaalinen työtila koostui:

1. opiskelijoiden omista blogeista (WordPress),
2. kuva- ja videopankeista (Flickr ja YouTube),
3. ryhmien yhteisistä wiki-työtiloista (Wikispaces) sekä
4. kurssin keskussivusta, jonka kautta pystyi seuraamaan kaikkien kurssilaisten blogeja RSS-feedien kautta (Google Reader).

Nostan hattua kurssin järjestäjille, että yleensä uskaltautuivat kokeilemaan tähtimallia käytännössä. Ei varmasti ollut helppoa heittäytyä kokonaan uuden mallin varaan. Toki erilaiset kenttäkokeilut ovat tavallisia koulutusteknologiassa, mutta ensimmäistä kertaa järjestettävä 22 osallistujan ja kolme kuukautta kestävä kurssi on pilottihankkeena jo sieltä haastavammasta päästä! Ja lisätään vielä kirsikaksi päälle, että jokainen opiskelija sai käyttöönsä Nokian N73-kännykän, ja joukossa oli myös henkilöitä, joilla oli vaikeuksia laitteen käytössä. Tällaisessa kokonaisuudessa on monta asiaa, jotka olisivat voineet vaarantaa koko kurssin läpiviennin. Esimerkiksi: minkä tahansa kurssilla käytetyn verkkopalvelun kaatuminen. Tai järjestäjien hukkuminen kurssilaisten teknisiin tukipyyntöihin. Onneksi molemmilta vältyttiin.

Mitä olisi voinut tehdä paremmin?

Koska kurssin toteutusmalli oli järjestäjille uusi, on selvää, että seuraavaan kertaan jäi runsaasti parannettavaa. Tässä pätee vanha viisaus, että et osaa rakentaa taloa ennen kuin olet sen kerran tehnyt. Ja kymmenes talosi on varmasti parempi kuin ne viisi ensimmäistä.

Ensinnäkin Wikispaces osoittautui surkeaksi wikiksi. Editointitilan käyttöliittymässä oli paljon parannettavaa. Miettikääpä esimerkiksi sitä, että Flickristä tuotuja kuvia ei edes näkynyt muokkaustilassa, vaan niiden sijasta näkyi custom-laatikko. Kyseinen custom-laatikko sisälsi siis kustomoitua HTML-koodia, johon liittyy se älyttömyys, ettei koko sivun HTML-lähdekoodia ollut mahdollista muokata. Kaiken huippu oli kuitenkin “kadotettujen tietojen automaattinen palautustoiminto” tjsp., joka lähinnä poisti jokaisen pitemmän muokkauksen jälkeen tekemäsi muutokset! Lyhyesti sanottuna: välttäkää Wikispacesia.

Toinen merkittävä ongelma oli, että Google Readerin blogien RSS-feedien seurantasivulle tuli jokaisen kurssilaisen jok’ikinen kirjoitus. Tästä seurasi, että jos olit muutaman päivän lukematta kirjoituksia, oli seurantasivullesi ehtinyt kertyä jo kymmeniä uusia kirjoituksia. N73-kännyköiden ruudulla kymmenien viestien kahlaaminen kankealla käyttöliittymällä meni jo melko mahdottomaksi. Eli kanava meni tukkoon, ja oman ryhmän jäsenten kirjoituksia oli vaikea seuloa esiin. Minun kohdallani tästä seurasi, että lopetin koko seurantasivun käytön ja seurasin sen sijaan suoraan ryhmäläisteni blogeja. Parempi vaihtoehto olisi mielestäni ollut, että jokaisella 4-5 hengen ryhmällä olisi ollut oma seurantasivunsa.

Kolmas ongelma oli kurssin tehtävänannot. Yhteisöllisen oppimisen tehtävänannossa ei huomioitu onnistuneen ryhmäytymisen edellytystä: yhteistä tavoitetta. Sellaisen muodostamista ei painotettu, mutta sen sijaan jokaisen luennon jälkeen annettiin tehtäväksi muodostaa luennon pohjalta yhteinen ongelma viikkotehtäväksi. Kysymys: kuinka olisimme voineet tehdä jotain aidosti yhteistä, jos emme olleet saaneet mahdollisuutta ensin ryhmäytyä? Viittä toisilleen vierasta ihmistä ei voi vain laittaa samaan huoneeseen ja käskeä tekemään jotain yhteistä. Yhteisellä tarkoitetaan tässä jotakin sellaista, minkä jokainen ryhmäläinen kokee tärkeäksi ja joka on syntynyt koko ryhmän panoksen ja vastavuoroisen keskustelun ansiosta. Ryhmäytymiseen ja yhteisen tavoitteen löytämiseen tarvitaan aikaa. Vasta sen jälkeen voidaan aloittaa varsinainen yhteinen työskentely, tiedonrakentelu ja oppiminen. Lyhyesti kerrottuna ryhmämme ryhmäytyminen epäonnistui, eikä yhteistä tavoitetta syntynyt koko kurssin aikana. Toisaalta ainakin parilla muulla ryhmällä ryhmäytyminen selvästi onnistui – mikä kertoo sen, että eri ryhmät tarvitset eri verran aikaa hitsautuakseen yhteen.

Jokaisen viikkotehtävän aikana meidän olisi pitänyt ottaa N73-kännykällä vähintään kuusi (siis kuusi) kuvaa, jossa tuomme esille tehtävään liittyviä ajatuksiamme. Kuusi kuvaahan ottaa toki nopeasti, mutta keksipä joka viikko kuusi tuoretta ja järkevää ajatusta JA keksipä vielä sen jälkeen, miten havainnollistat niitä valokuvalla JA yritä vielä löytää haluamasi kuvauskohteet. Tämä alkoi hyvin nopeasti tuntua pakkopullalta ja oli lisäksi ristiriidassa kurssin toisen työskentelytavan, yhteisöllisen oppimisen, kanssa. Eli vastakkain oli mekaaninen yksilösuorittaminen ja yhteisöllinen tiedonrakentelu. Ne eivät yksinkertaisesti sovi yhteen.

Mikä oli PARASTA?

Ensinnäkin parasta oli päästä osallistumaan tällaiseen pilottikurssiin ja näkemään, miten uusinta tekniikkaa (?) voidaan käyttää oppimisen tukena. Vaikka olin kurssilla opiskelijan roolissa, pystyin mielestäni aika hyvin tarkastelemaan kurssia järjestäjien näkökulmasta. Tai siis siitä näkökulmasta, miltä kuvittelin kurssin näyttävän minun silmissäni, jos olisin ollut sitä järjestämässä. Koska olen perehtynyt oppimisen teorioihin ja koulutusteknologiaan, pystyin tarkastelemaan kurssin järjestämistä myös laajemmassa viitekehyksessä.

Toiseksi kurssilla oli mielenkiintoisia luennoitsijoita. Varsinkin Jere Majava, Jiri Lallimo ja Teemu Leinonen saivat minulta respektiä. Tietysti kavereiden arvoa nosti ennen muuta se, että he puhuivat minua kiinnostavista aiheista. Tiesittekö muuten, että Leinonen käyttää ohjelmistosuunnittelusta nimitystä design-tutkimus? Mutta mitäpä sekavista käsitteistä, kun tuloksena on esim. FLE3 ja LeMill.

Lopuksi tärkein. Koin kurssin lopussa pienen heureka-kokemuksen, kun mietin, mikä kurssilla oli hyvää ja mikä huonoa. Vaikka kritisoin kuvien ottamista sekä RSS-feedien seuraamista N73-kännykällä, pidän kännykän antamista kurssilaisten käyttöön erittäin hyvänä oivalluksena. En siksi, että sillä otettiin kuvia, enkä siksi, että sen kautta seurattiin RSS-feedejä. Vaan siksi, että kun minulla oli lähes koko kolme kuukautta kännykkä taskussani, menossa oleva viikkotehtävä oli jatkuvasti konkreettisesti mukanani. Aina kun N73:nen oli mukanani, tehtävä oli enemmän tai vähemmän myös mielessäni. Huomaatteko, mikä ero tässä on tavalliseen verkkokurssiin, jossa tehtävä on vain “siellä jossain verkossa”, näkymättömissä ja enimmäkseen poissa ajatuksista? Verkkokurssien suurin ongelma on ollut nimenomaan niiden sietämätön keveys, mutta nyt saatoin tuntea tehtävän painon koko ajan taskussani!

Tänään siis alkoi EduFeed -kurssi. Jokaisella kurssilaisella on “yllättäen” oma blogi. Lisää juttua omassa EduFeed-blogissani.

Olen osallistumassa Oulun yliopiston Koulutusteknologian tutkimusyksikön järjestämälle EduFeed-kurssille. Kurssi on sikäli erikoinen, etten ole koskaan tiennyt näin vähän kurssin sisällöistä ilmoittautuessani siihen. Suurinpiirtein ainoa, mitä tiedän, on että kurssi käsittelee koulutusteknologiaa ja sillä käytetään viimeisintä teknologiaa oppimisen tukena. Meille opiskelijoille ilmeisesti jaetaan uudenlaiset kännykät, joita pitäisi käyttää jotenkin… tjsp. Kurssin työnimi “edufeed” tulee kuulemma siitä, että kännykällä luetaan rss-feedejä. Siistiä, vaikka en vielä tiedä, miksi se pitää juuri kännykällä tehdä.

Saamme nauttia mielenkiintoisista luennoitsijoista kuten Lasse Lipponen, Teemu Leinonen ja Jere Majava. Luentoja on kuusi (yht. 24h) ja lisäksi yksi pienryhmä. Kurssi alkaa 1.3.2007. Ja tässä oli suurinpiirtein kaikki, mitä tiedän. Ei kovin paljon, mutta tarpeeksi ilmoittautumiseeni.

Kappas, Google yllätti ja löysi lisätietoa tästäkin kurssista. Haulla “edufeed” löytyi nimittäin www-sivusto, joka on kaikesta päätellen kurssin kotisivu/wiki. Sieltä löytyy paljon luettavaa, ja selvisi kurssin virallinen nimikin: Innovatiivinen teknologia ja tulevaisuuden skenaariot oppimisessa. Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta, mutta ken elää, niin näkee.

Tänään vastasin jo kurssin aloituskyselyyn. Erilaiset kyselyt ovat tuttua kauraa yliopisto-opiskelussa, sillä moni kurssi on samalla myös tutkimuskohde. Tämä kysely oli kuitenkin omassa sarjassaan, sillä kysymyksiä oli MONTA. Ne käsittelivät oppimistapoihin liittyviä asioita. Tuli mieleen intin kuuluisa pällitesti.

Tästä eteenpäin tämä blogini toimii koulutusteknologian aineopintojen portfoliona. Tavoitteeni on käsitellä koulutusteknologiaan liittyviä asioita, sitä pääomaa, jota sivuaineessa saamme, ja jossain määrin reflektoida omaa toimintaani ja ajatuksiani. Minä en tule jatkuvasti arvioimaan omaa oppimistani, sillä kun olen sen keskiössä, on mahdotonta tarkastella sitä kovin hyvin. Olen huomannut, että itselleni sopivampi tapa on pohtia oppimistani jälkeenpäin, kun aikaa on jo hetken verran vierähtänyt.

Teen portfoliota ensisijaisesti itseäni varten. Tietenkään en pysty unohtamaan, että tätä lukee muutkin, ja se vaikuttaa siihen, minkälainen portfoliosta muodostuu. Minulla ei ole minkäänlaista näyttämisen tarvetta portfolion kokoamisessa, joten tavoitteeni ei ole esitellä mahdollisimman monipuolisesti ja edustavasti osaamistani. Suomalaiskansalliseen jurouteenkin kuuluu, ettei itseä tuoda liiaksi esille, tai ainakaan itseään ei saa kehua.

Koska olen yrittäjä, minun ei ole tarpeen tehdä portfoliosta työnhaun edistäjää. Sen sijaan minun on otettava huomioon, että portfolioblogiini voi hyvinkin eksyä myös yritykseni asiakkaita. Eli tiettyä itsekritiikkiä on pakko pitää mukana, ja sensuuriakin, sillä kertoisin mielelläni portfoliossa myös työasioistani, mutta liiketoiminnan luottamuksellisuuden takia en sitä voi paljonkaan tehdä. Tämä on sääli, sillä oppimiseni nivoutuu kuitenkin sekä opiskeluun että työhön.

Mikäli jostain syystä haluat lukea lisää portfolion taustasta ja suunnitelmistani, niin tässä portfolioni käsikirjoitus.

Teimme koulutusteknologian aineopintojen digitaalisen median (DIME) kurssilla Jussi Jarvan kanssa harjoitustyönä Flash-esityksen Suomen ajautumisesta talvisotaan. Katso esitys tästä (16 Mt)

Kyseessä on ns. digitarina, eli digitaalinen tarina. Teimme tarinasta ajan hengen mukaisesti mustavalkoisen. Mukana on runsaasti kuvia, äänitehosteita sekä autenttiset ääninäytteet Stalinilta ja Hitleriltä. Taustamusiikkina soi kopiovapaa esitys Finlandiasta. Kertojana on Jussi. Itse vastasin etenkin teknisestä toteutuksesta. Suunnittelun teimme yhdessä.

Tekemäämme digitarinaa saa käyttää vapaasti opetustarkoituksiin.

Digitarinoista ja niiden opetuskäytöstä voi lukea lisää näistä linkeistä:

• Center of Digital Storytelling
• Educational Uses of Digital Storytelling

Googleta itse lisää.

Kysymys: Pitääkö yhteisen omaisuuden käyttämisestä opetustarkoituksiin maksaa?
Vastaus: kyllä.

Kun teimme digitarinaa, yritimme saada tarinan tueksi myös alkuperäistä videokuvaa. Sitä olisi löytynyt mm. Ylen Elävästä arkistosta ja Suomen Elokuva-arkistosta, mutta molempien tahojen hinnoittelupolitiikka ylitti meillä käytössä olleen budjetin. Pyysimme materiaaleja käytettäväksi nimenomaan ei-kaupalliseen opetuskäyttöön, mutta siitä huolimatta niiden käytöstä olisi pitänyt maksaa.

Etenkin Suomen elokuva-arkiston hinnoittelu ihmetytti, sillä se on Opetusministeriön alainen laitos, ja luulisi opetusministeriönkin tukevan sitä, että valtion (siis meidän kaikkien) omistuksessa olevia materiaaleja voitaisiin käyttää vapaasti opetustarkoituksiin. Mutta kun ei, niin ei. Sen sijaan OPM on se sylttytehdas, joka materiaalien hinnoittelusta on määrännyt.

Absurdein käänne oli, kun pyysimme elokuva-arkiston päättävältä henkilöltä erityislupaa materiaalien käyttöön. Olisimme olleet valmiit maksamaan videoiden toimituskulut, joten pyysimme ainoastaan, ettei niiden _käytöstä_ tarvitsisi maksaa. Vastauksena saimme, että elokuva-arkisto on tekemässä ohjelmasarjaa ja DVD:tä talvisotaan liittyvistä uutiskatsauksista, ja meidän esityksemme olisi sen kilpailija. Lisäksi he eivät halunneet “sekoittaa markkinoita polkumyynnillä”. Naurettavaa! Miten harjoitustyönä tehty digitarina voisi muka kilpailla kaupallisen DVD:n kanssa ja vieläpä sekoittaa alan markkinoita?

Oli pettymys kokea, ettei Suomessa todellakaan tueta vapaaehtoista opetusmateriaalien tuottamista. Omaan oikeustajuuni ei mahdu se, ettei yleishyödyllistä toimintaa tueta, vaan päinvastoin sen kustannuksella pyritään tekemään bisnestä.

Olen kokenut hyödyllisenä tämän oppimispäiväkirjan teon. Koska verkkokeskustelut käytiin englanniksi, koin hyödyllisenä sen, että kävin niitä suomeksi uudelleen läpi. Kun olen suomentanut kurssin asioita, olen samalla joutunut _selittämään_ niitä. Selittämisestä oli enemmän puhetta Course Assignment II:n kohdalla, joten en nyt toista sen etuja.Normaalisti oppimispäiväkirjan pitämisellä tarkoitetaan sitä, että merkintöjä tehdään usein ja suht’ lyhyesti. Minun kohdallani käytäntö on ollut täysin päinvastainen: bloggauksia on syntynyt harvoin ja pitkästi kerralla. Energiaa ei vain ole riittänyt siihen, että olisin jokaisen verkko-oppimisympäristöön lähettämäni viestin jälkeen tullut tänne lisäämään uuden merkinnän. Voidaan tietysti kysyä, onko tämä pitkien viestien kirjoittaminen yhtään helpompi tapa. Tuskinpa, mutta tämä oli kuitenkin minulle sopivampi tapa.

Ryhmäytyminen

Oppimispäiväkirjan tehtävänannossa pyydettiin lopuksi kertomaan ajatuksia ryhmäytymisestä ja yhteisöllisen verkkotyöskentelyn onnistumisesta. Näitä asioita pohdittiin jonkinverran myös ryhmämme kesken. Keskustelussa tuli esille, että ryhmäytyminen tapahtuu vähitellen ja sen myötä ryhmän toiminta tehostuu. Olen näistä asioista samaa mieltä. Olen myös tutustunut ryhmäytymisen teoriaan jo aiemminkin ja sen valossa sanoisin, että ryhmäytymisprosessi ei ehtinyt edetä vielä kovin pitkälle kurssin aikana. Lyhyesti ulkomuistista kerrottuna ryhmäytymisen vaiheet ovat:

1. Ryhmän muodostaminen, tutustuminen
2. Ryhmän toiminnan alkuvaihe, rooliutuminen
3. Ryhmän ensimmäinen tehokas työskentelyvaihe, usko ryhmän kyvykkyyteen
4. Pettyminen ryhmän toimintaan, kriisivaihe
5. Epärealististen käsitysten karsiutuminen, palautuminen maanpinnalle, sisäisten ongelmien ratkaiseminen TAI ryhmän purkautuminen
6. Ryhmän roolien osittainen uusjako, elinvoimaisen ryhmän syntyminen, toinen tehokas työskentelyvaihe
7. Ryhmän toiminnan loppuminen (jos ei loppunut jo 5. vaiheessa)

Mielestäni ehdimme ryhmäytymisessä vasta 3. vaiheeseen. Jonkin verran esiintyi myös jo pettymisen oireita. Course Assignment III:n aikana (johon en itse osallistunut) alettiin esimerkiksi pohtia, ettei ryhmämme kesken oltu puhuttu mitään yhteisistä arvoista tai ryhmän tavoitteesta. Jossain määrin myös kyseenalaistettiin ryhmänä toimiminen kun kerran yhteistä tavoitetta ei ollut, ja nostettiin esille, että jokaisella olisi vain omat tavoitteensa. Tähän joku vastasi, että itse asiassa yhteinen tavoite on olemassa (kurssin suorittaminen), ja myös ryhmän yhteisiä arvoja on, sillä kaikki ovat jossain määrin kiinnostuneita oppimisesta, CSCL:stä jne.

Yhteisöllinen verkkotyöskentely

Yhteisöllinen verkkotyöskentely onnistui jossain määrin. Kieltämättä ongelmana OLI, ettei yhteiset tavoitteet olleet kristallinkirkkaita. Yhteiset tavoitteethan ovat tärkeitä motivaation ja yhteisöllisyyden syntymisen vuoksi. Alkuvaiheessa en pitänyt yhteisöllisyyden toteutumista kovin onnistuneena, mutta jälkikäteen ajatellen minulla saattoi olla liian korkeat vaatimukset, jotka johtuivat aiemmista hyvistä verkkotyöskentelyn kokemuksistani.

Yhteisöllisyys kehittyi ryhmäytymisen edetessä ja se oli korkeimmillaan kahden viimeisen tehtävän aikana. Pidän yhteisöllisyyden onnistumisen merkkinä sitä, että verkkokeskusteluun tulee useita säikeitä, joissa keskustelu haarautuu ja viestiketjut ovat pitkiä. Oikeastaan mitään todella pitkiä viestiketjuja ei tapahtunut (vertaa esim. news-keskustelut), joten yhteisöllisyys ei ollut lopuksikaan kovin vahvaa tai syvällistä. Keskustelussa oli myös useita viestejä, joihin kukaan ei vastannut. Arvatenkin tämä ei ainakaan vahvistanut ko. viestien kirjoittajien motivaatiota tai uskoa yhteisölliseen työskentelyyn.

Eräänä yhteisöllisyyden haittana pidin liian laajoja luettavia artikkeleita, jotka vaativat jokaisesta kahden viikon mittaisesta tehtävästä 3-5 päivää. Artikkeleiden lukemisen jälkeen aikaa aiheenmukaiselle keskustelulle jäi siten vain n. viikko per tehtävä, mikä oli mielestäni liian vähän. Mikäli tavoitteena on yhteisöllinen työskentely, lukemisen määrää tulisi mielestäni jatkossa vähentää.

Yhteisöllisyyttä edisti se, että useat keskustelijat kannustivat toisia ja antoivat arvoa toisten mielipiteille. Keskustelua hallitisivat pääasiassa tietyt ryhmäläiset. Lisäksi moneen kertaan mainittu tärkeä tuki yhteisöllisyydelle oli aktiivinen tuutori, joka paitsi kannusti ryhmää, myös ohjasi, mihin suuntaan edetä.

Mitä itse opin?

Lyhyesti sanottuna opin lisää CSCL:stä. Käsitys asiasta sinänsä ei muuttunut, mutta sain paljon lisää tietoa aihepiirin tutkimuksesta. Kaikki kurssimateriaalit antoivat jotain uutta ajattelemisen aihetta. Aiheita en lähde nyt erittelemään, sillä kun jostain aiheesta tietää riittävästi ja siitä lukee lisää, koen jälkeenpäin hankalaksi eritellä, mitkä asiat olivat uusia ja mitkä ennestään tuttuja, sillä uudet asiat ovat jo löytäneet paikkansa aiemman tiedon joukosta. Oman oppimisen kannalta tämä on mainio asia.

Kurssi oli ensimmäinen englanninkielinen verkkokurssi, jolle olen ikinä osallistunut ja sillä tavalla täysin uusi kokemus. Aluksi kieli tuotti aika paljonkin haastetta, mutta runsas artikkeleiden lukeminen ja viestin kirjoittaminen muodostui jossain vaiheessa ei-niin-vaikeaksi, vaikkei siitä toki vielä ehtinyt helppoakaan tulla. Ja kirjoituksessa virheitä satelee… Sain kuitenkin kurssista tärkeän kokemuksen, että tulen tarvittaessa toimeen englanninkielen kanssa. Toki tämä edellytti minun kohdallani sitä, että käytössäni oli runsaasti “rakennustelineitä”. Tällaisia olivat mm. Wordin englanninkielinen oikoluku, sanakirja.net (johon Oulun puhelin tarjoaa ilmaisen käyttöoikeuden asiakkailleen), dictionary.com ja Google.

<offtopic>
Joku voi ihmetellä, miten Google liittyy kieltenopiskeluun, joten kerron samantien. Googlella voi esim. varmentaa, että tietty lauserakenne on oikein, tai tarkistaa, kumpaa kahdesta vaihtoehtoisesta sanasta käytetään enemmän tietyssä yhteydessä. Aina kun hakutuloksia tulee runsaasti, voi olla varma, ettei kokeiltu lauseen pätkä ole totaalisesti pielessä. Esimerkiksi haulla “Is this right?” tulee 675 000 hakutulosta, joten se on mitä ilmeisemmin kirjoitettu oikein. Lisäksi Googlella voi – yllätys, yllätys – hakea lisätietoa käsitteistä ja varmistaa, että on ymmärtänyt ne oikein.
</offtopic>

Kurssi oli mielenkiintoinen kokemus myös siksi, että osallistujien taustat olivat hyvin moninaiset. Kun on opiskellut pitkään enemmän tai vähemmän koulutusteknologiaan orientoituneiden ihmisten kanssa, on hyvin virkistävää päästä kuulemaan sellaisten ihmisten ajatuksia, joiden tausta on erilainen. Samalla meitä kaikkia yhdisti kuitenkin kiinnostus opettamista ja oppimista kohtaan, joten yhteisen kommunikaation rajapinta oli valmiiksi olemassa. Tietysti sekin oli mielenkiintoista, että osa keskustelijoista oli ulkomailta, mutta merkitsevämpää oli nimenomaan aiempi koulutustausta. Jossain määrin se, että osa keskustelijoista oli vähemmän perehtyneitä kurssin aihepiiriin, myös esti keskustelun syventymistä oppimisteoreettisesti kovin syvälliseksi – sitä ei voi kieltää. Toisaalta minulla, ja varmaan monella muullakin, olisi voinut tulla kielirajoitukset nopeasti vastaan. Minä kun vielä toistaiseksi ajattelen suomeksi.

Yllä olevassa kappaleessa pyrin siis sanomaan, että opin kurssilla lisää toimimisesta yhteistyössä erilaisten ihmisten kanssa. Tämä voi tuntua itsestäänselvältä, mutta yhteistyötaidot ja erilaisuuden kanssa toimeentuleminen ovat lopultakin nykymaailmassa sen verran tärkeitä taitoja, ettei niitä voi koskaan liikaa harjoitella. Tiedollisten asioiden oppimista tärkeämpää on metakognitiivisten taitojen, esim. oppimaan oppimisen, oppiminen, sillä ne eivät vanhene. Kun ajattelen asiaa, tämä saattaa olla jopa tärkein asia, mitä olen 4½ vuoden aikana yliopistossa oppinut.

Course Assignment III

Course Assignment IV:n jälkeen jäljellä oli vielä Course Assignment III:n suorittaminen korvaavalla tehtävällä (olin missannut koko tehtävän täydellisesti työ- ym. kiireiden vuoksi). Korvaavana tehtävänä oli kirjoittaa lyhyt arvio ryhmämme käymästä keskustelusta seuraavista kysymyksistä käsin:

1. Oliko keskustelun sisältö relevanttia (tehtävän ja materiaalin kannalta)?
   
2. Miten roolien kanssa opiskelu onnistui?
3. Miten keskustelu eteni kahden viikon aikana?

Kuten 2. kysymyksistä käy ilmi, keskustelu oli roolitettu. Tulostin aluksi itselleni roolien kuvaukset ja listan ryhmäläisistämme rooleineen. Sen jälkeen luin koko käydyn keskustelun läpi (43 tehtävään liittyvää viestiä) ja merkkasin jokaisen viestin jälkeen tulostamaani listaan ko. kirjoittajan kohdalle merkin, oliko viesti roolin mukainen vai ei. Koko keskustelun sain luettua kahdessa erässä / päivässä. Tämän jälkeen kävin vielä keskustelun uudelleen läpi ja listasin kaikki käsitellyt aiheet kronologisessa järjestyksessä.

Lukeminen oli pääasiassa miellyttävää, koska aihe kiinnosti minua. Monta kertaa olin vähällä kirjoittaa vastauksia viesteihin ja kertoa omat näkemykseni. Se olisi kuitenkin ollut näin jälkikäteen turhaa, joten käteen jäi vain harmitus siitä, etten ehtinyt osallistua keskusteluun ajallaan.

Keskustelun lukemisen jälkeen totesin, että se oli lähes täydellisesti relevanttia. Siitä pointsit koko ryhmälle. Luettavan artikkelin aihe tuntui mielenkiintoisuudessaan ja monipuolisuudessaan ruokkivan keskustelua. Keskustelussa käytiin aika hyvin artikkelin aiheet läpi ja se oli oikeasti yhteisöllistä ja rakentavaa.

Roolien kanssa työskentely ei sujunut aivan yhtä hyvin. Syynä tähän tuntui olevan enemmänkin ne ryhmäläiset, jotka eivät osallistuneet keskusteluun (esim. minä) kuin ne, jotka osallistuivat. Näin siksi, koska keskusteluun osallistuneiden oli ikään kuin paikattava se aukko, jonka me poissaolollamme loistaneet jätimme. Muutoin roolit toimivat mielestäni hyvin ja olivat selkeästi motivoiva tekijä keskustelussa. Esimerkiksi keskustelun aloittaja kirjoitti aloitusviestiksi provosoivan, mutta melko kattavan yhteenvedon luetusta artikkelista. Tästä oli muiden hyvä jatkaa arvostelemalla aloittajan näkemyksiä. Hyvä aloitus siis.

Keskustelun etenemisen arvioiminen oli aluksi pieni pähkinä, sillä miten sen voisi tehdä toistamatta koko keskustelua pääpiirteissään? Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että tein koko kahden viikon ajalta päiväkohtaisen listan, jossa esitin, mitä aiheita minäkin päivänä keskusteluun tuli lisää ja kuinka monta viestiä yhteensä kirjoitettiin. Tiedän, että tämä ei kerro mitään aiheiden käsittelyn syvenemisestä, mutta sen selostaminen olisi todellakin vaatinut koko keskustelun toistamista, joten jätin sen tekemättä, koska kyse oli nyt vain _lyhyestä_ arviosta.

Yhtenä ylimääräisenä haasteena tässä korvaustehtävässä oli taas kerran lopullisen englanninkielisen viestin kirjoittaminen. Tähän mennessä tulin jo joten kuten toimeen preesensin kanssa, mutta nyt viesti piti kirjoittaa imperfektissä, perfektissä ja pluskvamperfektissä. Nuo ovat siis menneitä aikamuotoja. Erityisen hankala oli viimeksimainittu konditionaalissa, esim. “olisi ollut”. Noh, lopulta sain viestin kirjoitettua ja postasin sen sitten nopeasti, jotta pääsisin kielikoukeroista eroon.

Jälkikäteen ajatellen korvaustehtävä oli sopivan haastava ja työläs. Se pakotti perinpohjin perehtymään käytyyn keskusteluun, mikä oli vain positiivinen asia.

Course Assignment V

Vihoviimeisessä Course Assignmentissa tehtävänä oli arvioida omaa oppimista kurssin aikana. Tein tämän melko lyhyesti (koska muutkin tekivät niin) kertomalla että koin kurssin hyödylliseksi ja että pidin Lehtisen ja Järvelän artikkeleita parhaimpina. En kuitenkaan kokenut, että kurssi olisi aivan hirveästi syventänyt käsitystäni CSCL:stä eli “tietokoneavusteisesta yhteisöllisestä oppimisesta”, sillä aihe oli hyvin tuttu jo ennestään. Toki kaikki uusi tieto ja kokemus oli tervetullutta.

Ryhmämme kesken ei syntynyt varsinaista loppukeskustelua. Tuli sellainen tunne, että jokainen oli tyytyväinen, kun oli jaksanut tänne asti ja mihinkään “ylimääräiseen” keskusteluun ei enää ollut paukkuja. Toisaalta joulukiireetkin varmasti vaikuttivat siihen, ettei keskustelua jaksettu enää virittää vain sen itsensä vuoksi.

Kinkut on nyt sulateltu ja raketit (eli eurot) ammuttu taivaan tuuliin. Vielä kerran hyvät joulut ja uudet vuodet itse kullekin säädylle!

Course Assignment IV

Viime bloggauksessa jäin siihen vaiheeseen, että olin juuri lähettänyt omat ehdotukseni tutkijoilta kysyttävistä kysymyksistä. Aika pian sain puolustella toista kysymystäni, että miksi kysyin niin spesifiä asiaa kuin tietyn ohjelman vaikutuksesta oppimiseen. Vastasin tähän, että mielestäni on joskus helpompaa käsitellä yhtä tutkimusta ja ohjelmaa esimerkkinä. Kuten meille on luokanopettajakoulutuksessa osoitettu, esimerkkien voima on usein ihmeellinen, kun käsitellään monimutkaista asiaa. Esimerkistä voi myös aina laajentaa näkökulman yleisemmälle tasolle. Hmm.. tämän argumentin taisin valitettavasti unohtaa mainita ko. vastauksessani, kun oli – taas kerran – vähän kiire.

Sain myös tuutorin kanssa sovittua korvaavan tehtävän Course Assignment III:sta, siitä lisää seuraavassa viestissä.

Seuraavina parina päivänä (13.-14.12.06) oli vuorossa yhteisten lopullisten kysymysten sopiminen. Tällainenhan alkaa aina siitä, että joku valveutunut kansalainen tekee valveutuneen ehdotuksen. Tällä kertaa tämän teki saksalainen kollegamme Regensburgista (pointsit sinne) tehden yhteenvedon kolmen otsikon alle: 1) opettajien näkökulma, 2) tutkimuksen näkökulma, 3) oppilaiden näkökulma. Olin tietyllä tapaa otettu siitä, että molemmat omat kysymykseni oli otettu mukaan tutkimuksen näkökulmaan. Tällöin vasta myös huomasin, että olin tosiaankin keskittynyt kokonaan tutkimuksen näkökulmaan – ts. se oli oma näkökulmani. Mutta mistä muusta _tutkijat_ voisivat meille kertoa kuin tutkimuksen näkökulmasta? Tietysti he voisivat kertoa myös opettajien ja oppilaiden näkökulmasta (kuten usein tekevätkin), mutta sekin tapahtuisi tutkijoiden näkökulman läpi suodattuneena. Periaatteessa siis sana “näkökulma” oli väärä em. yhteenvedon otsikoissa. Parempi sana olisi ollut esim. “teema”, jota eräs toinen keskustelija sittemmin käytti.

Keskustelun edetessä eräs ryhmäläisemme huomautti, että lukemamme artikkeli käsitteli kysymystä, miten oppilaiden _osallistumista_ voidaan tukea, ei sitä, mitä he todella oppivat. Samalla hän tiputti pois ykköskysymykseni, joten ehdotin sitä uudestaan ja muutin sen muotoon: “Mitä kvantitatiivinen sanojen ja viestien laskeminen todella kertoo oppilaiden osallistumisen laadusta?” Huomatkaa viimeinen sana “laatu”. Sitä käytetään usein mielivaltaisesti mainitsematta, mitä laadun mittarina käytetään, ja näin minäkin nyt tein – aivan tahallaan. Ajatuksena oli tehdä pieni täky kysymykseen mahdollisesti vastaavalle tutkijalle: hänen olisi vastatessaan määriteltävä myös laadun mittari. Hehän olivat tutkimuksessaan selvästi käyttäneet osallistumisen laatumittarina viestien ja niissä olevien sanojen määrää, joten vastaus olisi ollut mielenkiintoinen. Ts. olisi ollut sama kysyä: “Mitä laatumittarinne kertoo laadusta?” Omasta mielestäni oppilaiden osallistumisen laadun mittaamiseen tulee ilman muuta käyttää oppimista ja tiedonrakentumista (sehän sen tavoite on, tai tulisi olla), joten tässä mielessä kysymykseni muunnos oli edelleen lähellä alkuperäistä. Mutta koko kysymyksen idea oli kuitenkin alunperinkin kritisoida keskittymistä sanojen ja viestien laskemiseen.

Loppujen lopuksi kumpikin kysymykseni putosi pois lopullisesta listasta, kun kollega x teki ehdotuksensa kolmesta lopullisesta kysymyksestä ja se tuli hyväksytyksi. Lopullinen valinta tapahtui mielestäni ehkä hiukan nopeasti, sllä todellista keskustelua valituista kysymyksistä ei enää käyty. Syynä tähän oli arvatenkin se, että deadline tuli vastaan ja edes jonkinlainen päätös oli tehtävä. Ei ehkä liity aiheeseen, mutta mietinpä vain, kuinka usein huonoja päätöksiä tehdään tästä samasta syystä. En kuitenkaan väitä, että valitut kysymykset sinänsä olisivat olleet huonoja, vaan tapa, jolla niihin päädyttiin. Jokainen voi arvioida kysymyksiä itse, sillä tässä ne tulevat:

1. Mitkä olivat tärkeimmät tukimuodot, jotka edistivät koululaisten oppimisprosessia Knowledge Forumissa?
2. Kuinka oppilaiden ominaisuudet korreloivat tutkimuksenne mukaan yhteisöllisyydestä osallistumiselle saatavan tuen kanssa?
3. Mitkä seikat opettajien kysymyksissä tai kommenteissa kehittivät oppilaiden keskustelua ja nostivat heidän osallistumisensa tasoa?

Hmm.. ehkä pientä hiomista olisi voinut vielä tehdä. Periaatteessa hyviä asioita kysyttiin, mutta nyt jäi keskustelematta, olisiko tarjolla ollut parempiakin. En ole katkera, mutta kuitenkin. Ajan loppumisen vuoksi lähetin kysymyksiin vain muiden tapaan lyhyen hyväksyntäni, että olivat ok.

Seuraavalla viikolla saatiin sitten Prinsen Fleurin (eli lukemamme artikkelin “ykköskirjoittajan”) vastaukset kysymyksiimme.

Kuten arvata saattoi, ensimmäiseen kysymykseen vastaaminen oli vaikeaa. Ohjelman ominaisuuksien esittely oli jätetty ko. tutkimuksessa opettajan vastuulle, eivätkä oppilaat käyttäneet niitä spontaanisti, ja tästä syystä ohjelman käyttötapa riippui pitkälti opettajan antamasta palautteesta. Ts. ohjelman eri ominaisuuksien tasapuolinen vertailu oli mahdotonta. Itse lisäisin tähän vielä sen, että oppiminen on erittäin monimutkainen ja kokonaisvaltainen prosessi, jonka erittely jo ylipäätään on vaikeaa – mutta ei toki mahdotonta. Kiitin arvon tutkijaa vastauksesta ja totesin, että kenties “tuki on paras tukimuoto”.

Toiseen kysymykseen Prinsen vastasi lähettämällä erään laajemman tutkimuksen Pearsonin korrelaatiotaulukon, jossa esitettiin, miten sukupuoli, vanhempien ulkomaalaistausta, älykkyysosamäärä, luetunymmärtämistaidot ja tietokoneen käyttötaidot korreloivat viestien sanamäärän keskiarvon ja kehittävien viestien määrän (=”amount of contributions with an elaboration”?) kanssa. Näistä kaikki paitsi tietokoneen käyttötaidot korreloivat viestien keskimääräisen sanamäärän kanssa. Kehittävien viestien määrän kanssa korreloi luetunymmärtämistaidot ja tietokoneen käyttötaidot. Mielestäni vastaus jättää kuitenkin täysin avoimeksi alkuperäisen kysymyksen, miten oppilaiden ominaisuudet korreloivat yhteisöllisestä oppimisesta saatavan tuen kanssa, sillä tätä EI mitattu Prinsenin esittämässä taulukossa. Mutta ilmeisesti hänellä ei ollut antaa parempaakaan vastausta, ja sinänsä taulukko oli mielenkiintoinen, vaikka jäikin pimentoon, miten korrelaatioita oli testattu esim. kolmannella muuttujalla vai oliko ollenkaan.

Kolmanteen kysymykseen Prinsen vastasi kuvailemalla, miten opettajat olivat esitelleet oppilaille erilaisia tapoja osallistua keskusteluun, esim. asioiden selittäminen ja kysyminen lisää toisilta oppilailta. Tämän he tekivät kertomalla asiasta yleisesti oppitunnilla sekä esittämällä esimerkkejä, miten se tehdään käytännössä. Sinänsä tämä Prinsenin vastaus kyllä vastaa ylimalkaisesti kysymykseen, mutta olisin toivonut hieman tarkempaa vastausta. Noh, ilmeisesti sitäkään ei ollut nyt saatavissa.

Course Assignment IV olikin sitten siinä. Yleisesti ottaen olen edeltävistä soraäänistäni huolimatta tyytyväinen tehtävän antiin sekä osallistumiseeni.

Verkkokursseilla parasta on se, että voi osallistua kurssille silloin kuin itselle parhaiten sopii. Samalla tämä vapaus on myös osallistujien suurin kurjuus ja sudenkuoppa. Itse sain kokea tämän viimeisen kolmen viikon aikana, kun työt ja lastenhoito veivät kaiken ajan, enkä ehtinyt lainkaan osallistumaan CSCL-verkkokurssille.

Course Assignment III

Aiemman course assignment II:n jälkeen minulla oli kova motivaatio osallistua kolmanteen tehtävään. Rehellinen aikomukseni oli tehdä parhaani ja osallistua erittäin aktiivisesti verkossa käytävään keskusteluun. Tähän oli myös hyvät lähtökohdat, sillä 3. jaksolla (ajallisesti 2 viikkoa) luettavana oli graduohjaajani kirjoittama artikkeli, joka olisi kaikesta päätellen ollut juuri minulle ominta aihepiiriä ja kosketti myös omaa gradututkimustani. Lisäksi minulle oli annettu keskusteluun rooliksi “evaluator-critic”, joka oli mielestäni itselleni sopivin. Motivaatio oli siis huipussaan.

Noh, ensimmäisen viikon alussa kävin netistä lataamassa artikkelin ja tulostin sen. Pari seuraavaa päivää meni tiiviisti elannon hankkimisessa, eikä aika riittänyt artikkelin lukemiseen – hyvä että edes nukkumiseen. Sen jälkeen osallistuin kasvatustieteen päiville (josta kirjoitin alempana) ja pian viikko olikin jo ohitse. Ei hyvä; aikaansaannokset nolla. Viikonlopun käytin siihen, mihin nyt viikonloput yleensä käytetään: työviikosta palautumiseen.

Seuraavalla viikolla jatkui sama meno. Joka ikisenä päivänä ajattelin monta kertaa, että “tänään mun täytyy ehtiä lukemaan artikkeli ja osallistua keskusteluun”, mutta kun ei, niin ei. Resurssit eivät vain riittäneet. Kävin tietysti aina välillä vilkaisemassa, kuinka paljon muut ovat jo ehtineet keskustella. Harmitti joka suhteessa, että mielenkiintoinen tehtävä ja erittäin vahva motivaatio valuivat hukkaan yksinkertaisesti siksi, että oli liian kiire saada työprojekteja valmiiksi. Valitettavasti on niin, että aina se vähemmän pakollinen (opiskelu) saa väistyä totaalisen pakollisen (työt ja lastenhoito) edestä. Lisäksi viikonloppuna oli tyttärien synttärijuhlat (3 ja 1 v.) sekä mummon ja vaarin vierailu, joten silloinkaan ei ollut aikaa pelastaa edes sitä, mitä pelastettavissa olisi muuten ollut. Toisaalta tämä ei harmita hirveästi, koska peli oli jo menetetty, ja synttärit sentään onnistuivat ja vieraatkin (n. 15) viihtyivät.

Course Assignment IV

Kuten arvata saattaa, tein 3. jakson jälkeen lupauksen itselleni, etten missaa myös seuraavaa tehtävää. Eipä mitään: sama meno jatkui koko viime viikon. Lopulta sain tänään luettua aiheena olleen artikkelin sekä rustattua omat sitä koskevat kysymykseni nettiin. Artikkeli käsittelee Web Knowledge Forum -oppimisympäristön käyttöä 5-6. luokan opetuksessa, sitä koskevan tutkimusprojektin toteuttamista ja tutkimustulosten analysointia. Omat kysymykseni artikkelin tehneille tutkijoille ovat:

1. Mitä kvantitatiivinen sanojen ja viestien laskeminen todella kertoo esim. oppimisprosessista? Mielestäni pelkät numerot eivät kerro mitään oppimisen laadusta ja oppilaiden yhteistyöstä. Lisäksi on huomioitava oppilaiden erilaiset tavat käyttää kieltä: jotkut sanovat saman asian lyhyemmin kuin toiset.
2. Kuinka käytetty ohjelma, Web Knowledge Forum, vaikuttaa tuloksiin (sanamäärät, yhteistyö jne)? Veikkaan, että käytetty ohjelma vaikuttaa oppilaiden työskentelyyn, esimerkiksi keskusteluun ja toisille vastaamiseen. Toisaalta yksi ohjelma voi olla hyvä osalle oppilaista ja osalle huono. Lisäksi luulen, että nimenomaan Web Knowledge Forum ohjaa oppilaita kirjoittamaan paljon lyhyitä viestejä, mihin artikkelin tuloksetkin viittaavat.

Lisäksi pyytelin anteeksi, että olen totaalisesti missannut kolme edellistä viikkoa. Toivottavasti ryhmäläiset ymmärtävät selitykseni edes jotenkin…

Ennen ja jälkeen oman viestini kirjoittamista kävin myös lukemassa muiden ryhmäläisten kysymyksiä. Kävi ilmi, että ensimmäinen kysymykseni oli jo esitetty pariinkin otteeseen, mutta olin jo päättänyt kysyä sitä, koska artikkelissa esitelty tutkimus oli sen verran kvantitatiivinen, että kysymys oli mielestäni aiheellinen ja tärkeä. Jotenkin tuntui omituiselta, että oppimista tutkittiin sanoja ja viestejä laskemalla. Aivain kuin oppimisen tavoitteena olisi vain kirjoittaa runsassanaisesti useita viestejä. Mielestäni tärkeämpää olisi arvioida viestien sisältöä. Laatua, ei määrää.

Toinen kysymykseni puolestaan valikoitui siksi, että aiemmin kurssilla on ollut esillä, että opettajien tulisi valita käytettävä ohjelma oppimistavoitteiden perusteella. Tässä tapauksessa kyse oli tutkimusmielessä tehdystä opintokokeilusta, ja minua kiinnostaa, ovatko tutkijat arvioineet, miten käytettävä ohjelma vaikuttaa heidän saamiinsa tuloksiin. Tutkijan kannaltahan on tärkeintä pohtia, mitä tulokset kertovat ja mikä niihin vaikuttaa. Itse en ole Web Knowledge Forumia käyttänyt, mutta netistä löytämäni kuvakaappausten ja taannoin opinnoissa näkemäni videon perusteella ko. ohjelman käyttöliittymä, etenkin pieni viestinkirjoitusikkuna, todellakin ohjaavat lyhyeen kirjoittamiseen. Artikkelin perusteella sai sellaisen käsityksen, että tyypillinen viesti sisälsi vain 10-15 sanaa. Siis vain 1-2 lausetta. Se on mielestäni aivan liian vähän, vaikka kyse olikin 9-10 vuotiaista lapsista. Voidaan myös kysyä, että jos ohjelma tosiaankin ohjaa suppeaan ulosantiin (tämän ikäisten kyseessä ollessa), onko se edes sopiva työkalu verkkokeskusteluun ja yhteisen tiedon kehittelyyn? Mutta pitäisi hankkia parempaa tietoa ko. ohjelmasta, ennen kuin vien tätä ajatusta/kirjoitusta pidemmälle.

Odotan mielenkiinnolla, miten keskustelu etenee. Jatkossa tavoitteenani on todellakin olla aiempaa aktiivisempi.

Osallistuin Kasvatustieteen päivät -seminaariin Oulun yliopistossa 23.-24.11.2006. Otin osaa lähinnä teemaryhmään “Yksin, yhdessä vai jaetusti? Tulevaisuuden oppimisympäristöt kasvatustieteen tutkimuskentässä”, joka koostui 20 minuutin esityksistä. Esitykset käsittelivät laajasti koulutusteknologian alaa. Alla lyhyesti ajatuksia kummaltakin päivältä.

Torstai 23.11.2006

Torstailta päällimmäiseksi jäi mieleen, että useissa tutkimuksissa todettiin tieto- ja viestintätekniikan käytön olevan koulumaailman todellisuudessa vielä lapsenkengissä. Vastakohtana tälle olivat tutkijoiden hyvinkin pitkälle menevät pilotit uusien teknologioiden käytössä – tosin esitellyt pilotitkin tuntuivat olevan lähinnä suppeita kokeiluja. Mitä esitysten tieteelliseen ja oppimisteoreettiseen tasoon tulee, olin jotenkin pettynyt. Yhdessä esityksessä esimerkiksi hehkutettiin Lääkekasvatuksen www-sivustoa monitieteisen yhteistyön hehkeänä hedelmänä, mutta itse digimedia-alan ammattilaisena en näe sivustossa mitään erikoisen ihmeellistä. Kasvatustiedettä ei turhaan kritisoida ei-niin-hyvästä tieteellisestä tasosta. Oulun Koulutusteknologian tutkimusyksikkö erottuu kuitenkin selvästi edukseen.

Päivän kiinnostavin esitys oli Päivi Pöyryn väitöskirjatutkimuksen esittely, jossa hän kertoi yritysmaailmassa tehdystä tiedonjakamisen kokeilusta. Siinä insinöörialan asiantuntijayrityksen työntekijät jakoivat työhön liittyviä tietojaan virtuaalisen kanssakäymisen kautta, esim. sähköpostilistan avulla. Ideahan on vanha, mutta mielenkiintoista tutkimuksessa oli, kuinka “pehmeät” tiedonjakamisen periaatteet toimivat yllättävän hyvin “kovassa” insinöörikulttuurissa. Yllätys oli suurin yrityksen työntekijöille itselleen, jotka totesivat epämuodollisen kollegoiden välisen kommunikaation olevan huomattavasti tärkeämpää kuin kalliisti tehdyt yrityksen tukiohjelmistot. Jälkimmäisten todettiin itseasiassa joissakin tapauksissa vain haittaavan tiedonjakamista.

Perjantai 24.11.2006

Perjantain selvänä teemana oli tuutorin/ohjaajan/opettajan toimiminen verkkokurssilla. Kahdessa esityksessä (Essi Vuopala ja Sirje Klaos) tuotiin selkeästi esille näkymys, että tuutorin aktiivinen tuki yhteisölliselle oppimiselle on ratkaisevan tärkeää käytettäessä verkko-oppimisympäristöjä. Kolmannessa esityksessä Anu Haapala esitti osittain vastakohtaisia tutkimustuloksia, joiden mukaan riittää, kun opettaja seuraa verkkotyöskentelyä passiivisesti ja antaa ohjeita vain pyydettäessä. Tätä tulosta ihmettelin aika paljon. Eli päässäni oli syntynyt oppimisteoreetikkojen peräänkuuluttama “kognitiivinen konflikti”. Aloin pohtimaan, mistä on kyse… Ehkäpä jälkimmäiseen verkkokurssiin osallistuneilla opiskelijoilla ei vain ole kokemusta aktiivisesta tuutoroinnista. Eli he eivät ns. tienneet paremmasta, eikä myöskään kurssin opettaja, joka omien sanojensakin mukaan oli kuulemma “vetäytyvä”. Kurssin opiskelussa ei myöskään painotettu yhteisöllistä oppimista, vaan opiskelijat toimivat lähinnä itsenäisesti. Yhteenveto: tässä meillä on esimerkki verkkokurssista, jossa ei edes pyritty/osattu hyödyntää yhteisöllisyyden mahdollisuuksia, eikä opettajan motiiveissa siksi ollut edistää tuutoroinnilla ryhmäytymistä tai yhteisöllistä oppimista ja tiedonrakentamista. Myös Haapalan saamat tutkimustulokset passiivisen ohjaamisen riittämisestä tuntuvat tämän valossa ymmärrettäviltä – ne kun eivät koske yhteisöllisiä verkkokursseja.

Viimeisenä oli Pekka Tauriaisen mielenkiintoinen esitys mobiililaitteiden (älypuhelinten) ja Moodle-oppimisympäristön käytöstä Oulun seudun ammattiopiston työssäoppimisen tukemisessa. Tutkimuksessaan hän tarkastelee mobiililaitteiden eri toimintojen käyttömääriä sekä Moodlen (jota myös käytettiin kännykällä) käyttötapoja. Lyhyesti sanottuna nuoret opiskelijat käyttävät mobiililaitteita ongelmitta ja kokevat niistä sekä Moodlesta olevan hyötyä työssäoppimiselleen. Hyvien kokemusten ansiosta näitä työtapoja tullaan kuulemma jatkossa käyttämään laajemminkin. Hienoa! Onnistuneet kokemukset mobiililaitteiden käytöstä oppimisen tukena ovat enemmän kuin tervetulleita, jotta aihetta koskevat (vanhempien opettajien) ennakkoluulot saadaan vähitellen hälvennettyä.